Sielunhoitokortti

Luterilaisella puolella syntyy joskus innovaatioita, joista me ortodoksitkin voimme päästä osallisiksi. Tunnetuin esimerkki on 1700-luvulla syntynyt rippikoulu, josta olemme jo kauan sitten kehitelleet oman version, kristinoppikoulun. Kristinoppileirit ovat kansainvälisestikin ainutlaatuisia ortodoksinuorten kohtaamispaikkoja – aito vientituote siis!

Otsikossa mainittu sielunhoitokortti lanseerattiin luterilaisessa kirkossa viime kesänä. Nimi voi johtaa harhaan, sillä kyse ei ole mistään sielunhoitopätevyyden osoituksesta, vaan sielunhoitotahdon ilmauksesta hiukan samaan tapaan kuin hoitotestamentissa.

Kortti on tarkoitettu viranomaisille ja hoitohenkilöstölle ohjeeksi niissä tapauksissa, joissa potilas ei itse kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan.

Sielunhoitokortin luterilaisessa versiossa allekirjoittaja pyytää tällöin kutsumaan paikalle papin tai seurakunnan työntekijän ja antaa samalla luvan hartaushetkiin, rukouksiin, synninpäästöön ja ehtoolliseen. Korttiin voi merkitä myös oman lempivirtensä. Sielunhoitokorttia säilytetään lompakossa tai käsilaukussa.

Kortin keksinyt Ulvilan seurakunnan diakoniatyöntekijä Taneli Nurmenniemi on kertonut havainneensa, kuinka sairaanhoitajat saattavat olla arkoja ottamaan sielunhoidollisia asioita esille potilaiden kanssa. Jotkut työntekijät jopa välttelevät aihetta oman vakaumuksensa vuoksi. Tilanne on todella hankala, jos asiaa ei voi kysyä potilaalta itseltään.

Nykyinen tietosuojalainsäädäntö ei sekään ole tässä asiassa eduksi. Sairaalat eivät välttämättä anna tietoa hoidossaan olevista potilaista edes oman seurakunnan papistolle, joten yksinäisen henkilön sairaalasielunhoitoa voi olla vaikea järjestää.

Sielunhoitokortti olisikin tarpeellinen myös ortodokseille, kunhan se ensin muokataan meille sopivaksi. Ortodoksien kohdalla kyse on usein siitä, osataanko kutsua paikalle oman kirkon pappia, kun sitä tarvitaan. Seurakuntien tulisi tietysti kyetä vastaamaan tällaiseen kysyntään.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että sielunhoitokortin sujauttaminen lompakkoon on täysin vapaaehtoista. Siitä voi kuitenkin olla verratonta apua vaikkapa sellaiselle vanhukselle, jonka omaiset asuvat kaukana tai eivät tunne ortodoksisen kirkon käytäntöjä.

Jonkun mielestä ehkä riittää, kun on ortodoksiristi kaulassa ja ikoni pöydällä. Valitettavasti näin ei enää ole. Uskonnollinen lukutaito on Suomessa käynyt sen verran ohueksi, etteivät kaikki hoitoalalla toimivatkaan välttämättä ymmärrä ristin ja ikonin välittämää viestiä.

Lauma hajalle lyötynä

Sosiaalisessa mediassa on viritelty keskustelua Suomen ortodoksisen kirkon hajaannuksesta. Keskustelun taustalla vaikuttaa kaksi lähimenneisyyden tapahtumaa; Oulun piispanvaalin kiemurat syksyn 2014 kirkolliskokouksessa sekä tapahtumat Uspenskin katedraalin alttarissa vuosi sitten. Molemmat poikkesivat siinä määrin kirkon perinteisestä marssijärjestyksestä, että niiden on katsottu ilmentävän myös jonkinlaista hajaannusta kirkkomme piirissä.

Ei ole suuri salaisuus, että piispojen kesken vallitsee ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mihin suuntaan kirkkomme kulkua tulisi ohjata. Piispainkokous näyttää olevan jokseenkin kyvytön ratkaisemaan akuutteja kysymyksiä. Yhtenä osoituksena tästä on sekin, ettei piispainkokous ole arkkipiispan lupauksista huolimatta vieläkään – vuosi tapahtumien jälkeen – kyennyt käsittelemään Uspenskin episodia ja metropoliitta Ambrosiuksen pyhältä synodilta saamaa varoitusta.

Tämä kaikki olisi tietenkin yhdentekevää, ellei sillä olisi vaikutusta myös ruohonjuuritason ajatuksiin ja mielipiteenmuodostukseen. Kirkon johdon tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat jatkuvan arvioinnin kohteena niin kirkossa kuin sen ulkopuolella. Papiston osalta vaikutukset ulottuvat myös siihen, millä tavalla ja millaisin tavoittein kirkon työtä tehdään.

Kirkossa tätä keskustelua käydään nimenomaan aktiivijäsenten piirissä eli joukossa, joka osallistuu jumalanpalveluksiin, toimii seurakunnissa ja tekee vielä runsaasti vapaaehtoista työtä kirkon hyväksi. On suuri kiusaus lohduttautua sillä, ettei tuo joukko ole suuren suuri – vain joitakin prosentteja kirkon jäsenmäärästä – mutta se on laiha lohtu. Enemmistö on toki hiljaa, mutta se äänestääkin jaloillaan; kuka mistäkin syystä, kuten viime vuosina on nähty.

Suomen ortodoksisen kirkon hajaannus ei ole uusi keksintö, jos sitä nyt hajaannukseksi halutaan kutsua. Sen siemenet kylvettiin itse asiassa jo 1920-luvulla, jolloin kirkkomme oli voimakkaiden kansallistamistoimien kohteena. Tuolloiset ratkaisut tehtiin osaksi pakon edessä, osaksi ne olivat tarkkaan harkittuja poliittisia siirtoja. Tuon ajan peruja on muun muassa se, että pääsiäistä vietetään meillä eri aikaan kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Maahanmuuton myötä tämäkin asia on taas ajankohtaistunut.

Ortodoksiväestön asuttaminen sodan jälkeen häviävän pieneksi vähemmistöksi luterilaisen enemmistön keskelle merkitsi silloisessa asenneilmastossa alkua oman identiteetin murenemiselle. Seka-avioliitot ja lasten kastaminen painostuksen alaisena luterilaisiksi olivat niin kulttuurisessa kuin uskonnollisessakin mielessä katastrofi, elleivät suoranainen etninen puhdistus. Elämänarvojen maallistuminen ja modernisaatio veivät sitten loput, mitä omasta uskonnollisesta identiteetistä oli jäljellä. Tämä kaikki on nähtävä taustalla, kun arvioidaan kirkkomme tilaa tänä päivänä.

Tähän on sitten tultu: valtaosa kirkon jäsenistä antaa piut paut kirkon opetukselle, saati että tulisi sitä edes joskus kuulemaan sunnuntain jumalanpalveluksiin. Kirkon sakramentteja hyljeksitään, mikä näkyy ortodoksien alenevista kaste- ja avioliittoluvuista. Katumuksen sakramentille ei ole ollut tungosta enää aikoihin, poikkeuksena tietysti maahanmuuttajat.

Tästä tällaisesta hajaannuksesta olen kaikkein eniten huolissani.

Uskon kieli, uskon mieli

Kuuntelin oppilaideni kanssa pätkän Andreas Kreetalaisen katumuskanonia oppitunnilla ja heijastin samalla kanonin tekstiä valkokankaalle, mutta eiväthän ne täsmänneet. Arkkipiispa Paavalin herkällä äänellä resitoima teksti (1982) tuntui tulevan jostain toisesta maailmasta nykytekstiin verrattuna. Tilanne on valitettavan tuttu myös monien muiden kirkollisten tekstien yhteydestä.

Mikä siinä on, että nämä rukousten ja veisujen nykykäännökset eivät kosketa sielua samalla tavalla kuin 1930-luvun raamatunkäännöksiin pohjautuvat tekstit?

Uusia käännöksiä perustellaan milloin ymmärrettävyyden parantamisella, milloin teologisella täsmällisyydellä. Vuoden 1992 käännöksestä ovat monet raamatuntuntijat löytäneet lukuisia epätarkkuuksia, jopa virheitä, joskin uuden Raamatun kieli on keskivertokuulijalle helpompaa ymmärtää. Onko siitä sitten hyötyä, jos sisältö ei täsmää?

Otetaanpa näyte tutusta katumuspsalmista 51, jae 8: ”Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet.” Ja uuden käännöksen mukaan: ”Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut.” Ei liene kahta sanaa, kumpaa tekstiä kirkolliseen kieleen tottumattoman kuulijan on helpompi ymmärtää.

Mutta jotta tämä ei menisi liian helpoksi, otetaanpa jakeesta vielä Septuagintan mukainen ”kirkollinen suomennos”, kuten kansilehdellä mainitaan, vuodelta 2010: ”Sinä saat minut kuulemaan iloa ja riemua, nöyryytetyt luuni pääsevät iloitsemaan.” Tässä käännöksessä luut taas ilahtuvat, mutta mitä miettii satunnainen kuulija?

Vuoden 1992 käännöstyön tavoitteena on ollut ”selkeä, luonteva ja nykyaikainen yleiskieli”. Siinä on tietoisesti luovuttu erityisestä ”raamattukielestä” ja pyritty ”ensisijaisesti välittämään lukijalle Raamatun tekstien sisältö”, kuten käännöksen esittelystä ilmenee. Tässä ei siis ole kaikkien mielestä täysin onnistuttu.

En puutu tässä tarkemmin kiistaan, jota käytiin kirkkomme piirissä Septuagintan mukaisen psalmikäännöksen julkaisemisesta viime vuosikymmenen lopulla. Toteanpa vain, ettei se taida olla vieläkään aktiivisessa jumalanpalveluskäytössä Helsingin hiippakunnan alueella.

Uuden nuottiliturgian (2011) tekstien toimitustyö tehtiin vuoden 1992 raamatunkäännöksen pohjalta ja sen kyllä huomaa. Veisujen runollisuus on tipotiessään, eikä laulettavuudessakaan ole paikoin hurraamista. Mihin piispainkokouksen ratkaisu mahtoi perustua, ekumeniaanko?

Mutta jospa uskon kieli onkin jotain muuta kuin arjen kieltä – uskon äidinkieltä, jonka oppii kirkossa käymällä. Uuden kielen ja mielen omaksuminen ei ole koskaan helppoa ja pitäisikö sen ollakaan? Jos toimitustyön tavoitteena oli saada passiiviset ortodoksit liikkeelle tai kirkon jäsenmäärä kasvuun, ei hyvältä näytä.

Tilastojen karua kertomaa

Vapaa-ajattelijat ennättivät jo viime viikolla uutisoida ortodoksien vilkkaasta kirkosta eroamisesta ja uutinen upposi mediaan kuin kuuma veitsi voihin. Kirkostamme todellakin erottiin viime vuonna jäsenmäärään suhteutettuna 1,3 kertaa useammin kuin luterilaisesta, joskin myös kirkkoon liittyjiä oli suhteessa neljä kertaa enemmän.

Ortodoksisesta kirkosta erosi viime vuonna 849 henkilöä, joista 727 käytti edellä mainitun uutisen mukaan eroakirkosta.fi-palvelua. Ortodoksisen kirkon oma uutinen ennätyssuuresta kirkkoon liittyjien määrästä (1063) ei taida mennä yhtä hyvin jakeluun.

Kirkon uutinen näyttää perustuvan ajatukseen, että liittymisiä ja eroamisia voimakkaammin jäsenmäärään vaikuttaisi kastettujen ja kuolleiden välinen suhdeluku. Kyllähän se vaikuttaa, mutta vaikuttaako voimakkaammin, on jo toinen juttu.

Ev.lut. kirkossa yhtä kastettua kohti oli viime vuonna 1,13 kuollutta, kun meillä vastaava suhdeluku on peräti 1,69. Koska sattuneesta syystä ei voi sanoa, että meillä kuollaan liian usein, on sanottava, että meillä on liian vähän kastettavia, jotta jäsenistön ikärakenne saataisiin oikaistua ja jäsenmäärän kehitys takaisin kasvu-uralle.

Kirkosta eroamisten vaikutus jäsenmäärään on joka tapauksessa dramaattisempi. Toissa vuonna (2014), jolloin kastettujen ja kuolleiden määrät pysyivät kutakuinkin ennallaan edelliseen vuoteen verrattuna, kirkon jäsenmäärä putosi lähes parilla sadalla hengellä nimenomaan ennätyssuuren kirkosta eroajien määrän (926) vuoksi. Edes liittyjien määrän kasvu yli tuhanteen ei riittänyt paikkaamaan väen vähenemistä.

Kirkkoon liittyjien määrä on koko 2000-luvun vaihdellut tuhannen kahta puolta vuosittain. Liittyjien ikärakenteesta kertonee jotain se, ettei kastettujen määrä ole kuitenkaan näinä vuosina lisääntynyt, pikemminkin päinvastoin. Kirkon rekisterinhoitaja Harri Tajakka tarjosi pari vuotta sitten selityksen lapsikasteiden määrän vähenemiselle: lapsia jätetään aiempaa enemmän kastamatta [ortodoksisen] kirkon jäseniksi.

Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin lapsia jätetään kokonaan kastamatta, vai kastetaanko heitä taas lisääntyvässä määrin luterilaiseen kirkkoon? Seka-avioliitoissahan molemmat ratkaisut ovat mahdollisia ja melko ilmeisiäkin riippuen siitä, onko ortodoksin puolisona luterilainen vai väestörekisteriin kuuluva.

Ortodoksien solmimista avioliitoista yli puolet oli viime vuonna siviilivihkimisiä, mikä kertoo karua kieltään jäsenistön kirkollisen sitoutumisen asteesta. Ortodoksisia vihkimisiä oli runsas neljännes ja muita, lähinnä luterilaisia vihkimisiä viidennes.

Heikosta sitoutumisesta ja/tai huonosta kotoutumisesta kirkkoon kertoo myöskin kirkosta eroavien jatkuvasti suuri määrä. Eroajissa täytyy olla varsin runsaasti myös kirkkoon vastikään liittyneitä. Kirkostamme on sen myötä tullut läpikulkupaikka monille hengellistä kotia tai muuta lohtua etsiville. Se on surullista. Onkohan sille jotain tehtävissä?

Paastoava kirkko

Ortodoksista kirkkoa luonnehditaan usein ylösnousemuksen kirkoksi. Sitä se tietysti onkin. Mutta yhtä lailla kirkkoamme voisi kutsua myös paastoavaksi kirkoksi etenkin näin suuren paaston valmistussunnuntaiden lähestyessä. Suuri paasto onkin neljästä paastokaudesta ainut, johon kirkko johdattaa ja jossa se tukee jäseniään myös jumalanpalveluselämässä.

Paastoavan kirkon sijasta pitäisi tietysti puhua paastoavista ortodokseista, mutta heistähän meillä ei ole – eikä oikeastaan kuulukaan olla – tarkempaa tietoa: ”Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 16:17–18).

Joka tapauksessa neljän vuotuisen paastokauden mukaan laskettuna keskimäärin noin kolmannes ortodoksisesta kirkkovuodesta on paastoaikaa. Kun tähän lisätään vielä kaksi viikoittaista paastopäivää sekä erilliset paastopäivät, niin paastopäiviä onkin noin puolet kirkkovuodesta! Näin laajana paastoa noudatettaneen lähinnä luostareissa.

Pitkien paastokausien vastineeksi kirkkovuoteen kuuluu myös neljä* paastotonta jaksoa; Tuhlaajapojan viikko, viikko pääsiäisen ja helluntain jälkeen sekä puolitoista viikkoa joulun jälkeen. Itse asiassa paastoaminen on mainittujen juhlapäivien jälkeen kokonaan kielletty, koska näin halutaan korostaa juhlan suurta merkitystä ja suoda tietysti helpotusta paastossa kilvoitelleille. (*korjattu 14.1.)

Pääsiäisen varhaisen ajankohdan (27.3.) vuoksi myös helluntain jälkeinen apostolien paasto on tänä vuonna melko pitkä, runsaat viisi viikkoa. Lyhimmilläänhän se kestää vain viikon. Kaksi kesäpaastoamme sijoittuvat miltei parhaaseen grillikauteen, joten ne taitavat mennä useimmilta sivu suun ainakin ruokavalion osalta.

Kahdenlaisen paaston, hengellisen ja ruokapaaston, tärkeysjärjestyksestä taitetaan peistä miltei vuosittain. Toteanpa vain, että edellinen ei oikein ota sujuakseen ilman jälkimmäistä, jos sittenkään. Jälkimmäisestä taas on tullut aikakauslehdistössä jokakeväinen teema ilman mitään kytköstä paaston perimmäiseen tarkoitukseen, Kristuksen ylösnousemuksen juhlan vastaanottamiseen.

Alussa mainitsin, että suureen paastoon valmistautumista ja paastokilvoittelua tuetaan myös kirkon jumalanpalveluselämässä. Ensimmäisellä paastoviikolla toimitettavat katumuskanonit ja viikoittaiset ennenpyhitettyjen lahjain liturgiat tarjoavat hengellistä evästä paaston tielle.
Myös katumuksen sakramenttiin olisi hyvä osallistua paaston aikana.

Suuren paaston valmistussunnuntaiden evankeliumiteksteistä nousevat teemat; kaipaus, nöyryys, paluu/katumus, viimeinen tuomio/rakkaus ja anteeksiantamus, johdattavat hienolla tavalla kohti paaston hiljaisuutta. Suokaamme itsellemme tämä tilaisuus uudistaa suhteemme Jumalaan, lähimmäisiin ja omaan sisimpäämme.

Elämmekö unessa?

Otsikon kysymys on lainattu opetusneuvos Yrjö Kallisen (1886–1976) samannimisestä puhekokoelmasta, joka ilmestyi vuonna 1971. Kallinen oli poliitikko ja maineikas puhuja, jonka pääteesinä oli ajatus, että nykyihminen elää ikään kuin valveunessa. Se estää häntä näkemästä mahdollisuuksia muutokseen, oman itsensä löytämiseen ja kääntymästä pois kärsimyksen ja itsetuhon tieltä.

Kallinen oli paradoksien mies. Hänet tuomittiin neljästi kuolemaan ja valittiin pasifistina Pekkalan hallituksen puolustusministeriksi. Hän erosi kahdesti evankelis-luterilaisesta kirkosta ja liittyi kahdesti takaisin. Hän oli perehtynyt itämaiseen filosofiaan ja teosofiaan, mutta ei kuitenkaan sitoutunut oppeihin tai uskontoihin vaan enemmänkin etsi niitä yhdistäviä piirteitä.

Kallisen kenties vaikuttavin esiintyminen tapahtui pitkänperjantain iltana 1971 laajassa TV-haastattelussa, jossa hän käsitteli tuota unessa elämisen tematiikkaa. Haastattelu löytyy kokonaisuudessaan sekä mainitusta kirjasta että Ylen Areenasta. Esa Kirkkopellon näytelmää  (1995) Yrjö Kallisesta esitetään parhaillaankin Turun ylioppilasteatterissa.

Kallisen suhde kristinuskoon oli ambivalentti. Yhtäältä hän arvosteli institutionalisoitunutta kristinuskoa siitä, ettei se ole kyennyt viemään Kristuksen opetuksia käytäntöön, mistä kaksi kauhistuttavaa maailmansotaa ovat äärimmäisiä esimerkkejä. Toisaalta hän ihaili suuresti nuoruutensa Oulun aikaisen Pelastusarmeijan luutnantin, Saara Pärnäsen käytännöllistä kristillisyyttä ja elämänasennetta.

Kallinen teki pääosan työvuosistaan osuustoimintaliikkeen parissa. Armoitettuna puhujana hän oli kysytty vieras erilaisissa valistustilaisuuksissa mm. vankiloissa ja AA-kerhoissa. Hän uskoi yksilön omakohtaisesta heräämisestä liikkeelle lähtevään muutokseen.

Kallisen kriittinen arvio kristinuskosta näyttää pohjautuvan pääasiassa kokemuksiin oman aikansa luterilaisuudesta. Katolinen kirkkokin sai arvostelua osakseen, mutta ortodoksit hän jätti rauhaan. Syynä saattoi olla paitsi ortodoksien näkymättömyys julkisessa keskustelussa, kenties sekin, että Kallinen tunsi hyvin Dostojevskin ajattelua.

Entä olisiko Kallisella jotain annettavaa tämän päivän ortodokseille?

Vuonna 1968 pitämässään puheessa hän lainaa tunnetun brittiläisen biologin, kirjailijan ja humanistin, Unescon ensimmäisenä johtajana toimineen Julian Huxleyn teesiä uskonnosta ilman ilmoitusta. Sehän on tietysti jo ajatuksenakin vieras meille ilmoitususkoon kasvaneille kristityille, mutta jatketaanpa.

Kallisen tulkinnan mukaan dogmit, opinkappaleet ja myytit eivät ole uskonnon oleellisin osa vaan se, että ”Jumala on tässä ja nyt – näiden pöytien ääressä, hetkestä hetkeen (…) se on kaikessa, se on syntisessä, langenneessa, epäonnistuneessa niin kuin onnistuneessakin.” Kaiketi hän puhuu tässä ihmisestä Jumalan kuvana, vaikkei käytäkään juuri tuota termiä.

Kallinen näyttää uskovan, että jos ihminen löytää itsestään Jumalan kuvan, se merkitsee vääjäämättä uskonnollisen perspektiivin laajentumista ymmärtämään ja tietyssä mielessä hyväksymään myös muut uskonnon muodot, – ”mikäli ne tekevät hyvää, koettavat auttaa kärsiviä, [ja] helpottaa ihmiskunnan hätää.” Muodolla ei ole Kallisen mukaan väliä, sillä ”hedelmistähän puu tunnetaan. Jos se on oikeata Jumalasuhdetta, niin se näkyy oikeana elämänä, auttamisen tahtona.”

Tästähän ei ole pitkä matka vuorisaarnan kuvaukseen viimeisestä tuomiosta: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne….” (Matt. 25: 31–46). Useamman kuin kerran olen kuullut kuinka kirkoissamme julistetaan, että tässä on itse asiassa kaikki, mitä meiltä odotetaan. Mitähän me sitten vielä odotamme?

On jouluyö, nyt laulaa saa

Suomessa ortodokseilla ei ole ollut omaa hengellistä joululauluperinnettä ehkä muutamaa Vaeltajan laulujen joululaulua lukuun ottamatta. Kristuksen syntymäjuhlan kirkkoveisuja sitä vastoin on, mutta ne soveltuvat harvoin kansanlauluiksi, eikä niitä ole siihen tarkoitettukaan. Olemme siis olleet suuresti riippuvaisia läntisen perinteen hengellisistä joululauluista.

Seitsemän vuotta sitten asiaan tuli parannusta, kun OKJ julkaisi Maria Takala-Roszczenkon kokoaman, kääntämän ja sovittaman nuottijulkaisun ”Ortodoksisia joululauluja itäslaavien mailta”. Se otettiin ilolla vastaan kirkkomme kuoroissa, ja vuonna 2009 julkaistu CD ”Julistaa viestin tähtönen” teki näitä koljada-lauluja tunnetuksi myös tavalliselle kirkkokansalle.

Koljada-laulujen nuottijulkaisu ja Ortodoksisen kamarikuoron äänilevy olivat merkittävä kulttuuriteko kahdestakin syystä. Ensinnäkin ne osoittavat, että ortodokseilla on tarjota myös omaehtoista hengellistä joulumusiikkia, eikä joka käänteessä ole tarpeen turvautua läntiseen lainaan. Toiseksi ne tähdentävät joulun merkitystä ennen muuta Kristuksen syntymäjuhlana.

Monet tutut hengelliset joululaulumme ovat peräisin keskieurooppalaiselta kulttuurialueelta, Saksasta, Itävallasta ja Ranskasta. Angloamerikkalainen joulumusiikki on suuntautunut ehkä enemmän kevyemmälle osastolle. Suomalaiset klassisen musiikin säveltäjät ovat niin ikään jättäneet pysyvän jäljen hengellisen joulumusiikin saralle.

Joulumusiikin genre on kuitenkin uudistunut viime vuosikymmeninä. Tuttujen hengellisten joululaulujen rinnalle on noussut uusia, jo klassikoiksikin muodostuneita joululauluja. Samalla rajanveto hengellisen ja muun joulumusiikin välillä on muuttunut ehkä hiukan häilyväksi, eikä välttämättä hengellisen musiikin tappioksi.

Uudemman ajan hengellisiin joululauluihin lukeutuvat Jaakko Löytyn ja Pekka Simojoen laulut ”Nyt taivaat avautuu” (1973) ja ”Tulkoon joulu” (1985), joista etenkin jälkimmäinen on saanut runsaasti soittoaikaa radiossa myös tänä jouluna. Samaan suosikkilaulujen sarjaan on noussut Vexi Salmen sanoittama ja Kassu Halosen säveltämä ”Sydämeeni joulun teen” vuodelta 1988.

Joulu herättää myös ristiriitaisia tunteita, sillä kristikunnan suuresta juhlasta on tekemällä tehty myös suuri kulutusjuhla. Yhtäältä pitäisi ostamalla nostaa Suomi suosta, mutta toisaalta monia kalvaa huoli toimeentulosta ja ympäristön tilasta. Joulun sanoma sopii huonosti yhteen kulutusyhteiskunnan arvojen kanssa.

Myös sota ja joulu muodostavat sovittamattoman ristiriidan. Lajityypin tunnetuin klassikko lienee John Lennonin ja Yoko Onon ”Happy Xmas (War Is Over)” vuodelta 1971. Tämä Vietnamin sodan vastainen laulu muistuttaa yhä, että sodat eivät ole ohitse, päinvastoin. Vuosikymmen myöhemmin julkaisi Hassisen Kone oman kriittisen kannanottonsa Ismo Alangon sävelin ja sanoin:

”Kuusen kauniit kynttiläiset hiljaa lepattaa, Jeesus-lapsen kasvot luo kuulasta valoaan. Ja tykit sylkee kuolemaa ja tuoksu napalmin. Kun joululapsen nimeen kaikuu käsky majurin. On jouluyö ja nyt laulaa saa...” Tuskallisen ajankohtaista tekstiä myös meille ortodokseille, kun ajatellaan vaikkapa Syyrian ja erityisesti Ukrainan tilannetta.

Kaikesta huolimatta, siunattua joulun aikaa suuren ektenian (2001) sanoin:
”Rukoilkaamme Herraa, että hän päästäisi meidät kaikesta vaivasta, vihasta, vaarasta ja hädästä [ja antaisi rauhantahtoa ja sovintomieltä eri tahoilla maailmaa sotiville].”
--

YouTube-linkkejä em. äänitteisiin:
"Ilosanoman nyt saamme"
"Nyt taivaat avautuu"
"Tulkoon joulu"
"Sydämeeni joulun teen"
"Happy Xmas (War Is Over)"
"On jouluyö, nyt laulaa saa"