Elämmekö unessa?

Otsikon kysymys on lainattu opetusneuvos Yrjö Kallisen (1886–1976) samannimisestä puhekokoelmasta, joka ilmestyi vuonna 1971. Kallinen oli poliitikko ja maineikas puhuja, jonka pääteesinä oli ajatus, että nykyihminen elää ikään kuin valveunessa. Se estää häntä näkemästä mahdollisuuksia muutokseen, oman itsensä löytämiseen ja kääntymästä pois kärsimyksen ja itsetuhon tieltä.

Kallinen oli paradoksien mies. Hänet tuomittiin neljästi kuolemaan ja valittiin pasifistina Pekkalan hallituksen puolustusministeriksi. Hän erosi kahdesti evankelis-luterilaisesta kirkosta ja liittyi kahdesti takaisin. Hän oli perehtynyt itämaiseen filosofiaan ja teosofiaan, mutta ei kuitenkaan sitoutunut oppeihin tai uskontoihin vaan enemmänkin etsi niitä yhdistäviä piirteitä.

Kallisen kenties vaikuttavin esiintyminen tapahtui pitkänperjantain iltana 1971 laajassa TV-haastattelussa, jossa hän käsitteli tuota unessa elämisen tematiikkaa. Haastattelu löytyy kokonaisuudessaan sekä mainitusta kirjasta että Ylen Areenasta. Esa Kirkkopellon näytelmää  (1995) Yrjö Kallisesta esitetään parhaillaankin Turun ylioppilasteatterissa.

Kallisen suhde kristinuskoon oli ambivalentti. Yhtäältä hän arvosteli institutionalisoitunutta kristinuskoa siitä, ettei se ole kyennyt viemään Kristuksen opetuksia käytäntöön, mistä kaksi kauhistuttavaa maailmansotaa ovat äärimmäisiä esimerkkejä. Toisaalta hän ihaili suuresti nuoruutensa Oulun aikaisen Pelastusarmeijan luutnantin, Saara Pärnäsen käytännöllistä kristillisyyttä ja elämänasennetta.

Kallinen teki pääosan työvuosistaan osuustoimintaliikkeen parissa. Armoitettuna puhujana hän oli kysytty vieras erilaisissa valistustilaisuuksissa mm. vankiloissa ja AA-kerhoissa. Hän uskoi yksilön omakohtaisesta heräämisestä liikkeelle lähtevään muutokseen.

Kallisen kriittinen arvio kristinuskosta näyttää pohjautuvan pääasiassa kokemuksiin oman aikansa luterilaisuudesta. Katolinen kirkkokin sai arvostelua osakseen, mutta ortodoksit hän jätti rauhaan. Syynä saattoi olla paitsi ortodoksien näkymättömyys julkisessa keskustelussa, kenties sekin, että Kallinen tunsi hyvin Dostojevskin ajattelua.

Entä olisiko Kallisella jotain annettavaa tämän päivän ortodokseille?

Vuonna 1968 pitämässään puheessa hän lainaa tunnetun brittiläisen biologin, kirjailijan ja humanistin, Unescon ensimmäisenä johtajana toimineen Julian Huxleyn teesiä uskonnosta ilman ilmoitusta. Sehän on tietysti jo ajatuksenakin vieras meille ilmoitususkoon kasvaneille kristityille, mutta jatketaanpa.

Kallisen tulkinnan mukaan dogmit, opinkappaleet ja myytit eivät ole uskonnon oleellisin osa vaan se, että ”Jumala on tässä ja nyt – näiden pöytien ääressä, hetkestä hetkeen (…) se on kaikessa, se on syntisessä, langenneessa, epäonnistuneessa niin kuin onnistuneessakin.” Kaiketi hän puhuu tässä ihmisestä Jumalan kuvana, vaikkei käytäkään juuri tuota termiä.

Kallinen näyttää uskovan, että jos ihminen löytää itsestään Jumalan kuvan, se merkitsee vääjäämättä uskonnollisen perspektiivin laajentumista ymmärtämään ja tietyssä mielessä hyväksymään myös muut uskonnon muodot, – ”mikäli ne tekevät hyvää, koettavat auttaa kärsiviä, [ja] helpottaa ihmiskunnan hätää.” Muodolla ei ole Kallisen mukaan väliä, sillä ”hedelmistähän puu tunnetaan. Jos se on oikeata Jumalasuhdetta, niin se näkyy oikeana elämänä, auttamisen tahtona.”

Tästähän ei ole pitkä matka vuorisaarnan kuvaukseen viimeisestä tuomiosta: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne….” (Matt. 25: 31–46). Useamman kuin kerran olen kuullut kuinka kirkoissamme julistetaan, että tässä on itse asiassa kaikki, mitä meiltä odotetaan. Mitähän me sitten vielä odotamme?

On jouluyö, nyt laulaa saa

Suomessa ortodokseilla ei ole ollut omaa hengellistä joululauluperinnettä ehkä muutamaa Vaeltajan laulujen joululaulua lukuun ottamatta. Kristuksen syntymäjuhlan kirkkoveisuja sitä vastoin on, mutta ne soveltuvat harvoin kansanlauluiksi, eikä niitä ole siihen tarkoitettukaan. Olemme siis olleet suuresti riippuvaisia läntisen perinteen hengellisistä joululauluista.

Seitsemän vuotta sitten asiaan tuli parannusta, kun OKJ julkaisi Maria Takala-Roszczenkon kokoaman, kääntämän ja sovittaman nuottijulkaisun ”Ortodoksisia joululauluja itäslaavien mailta”. Se otettiin ilolla vastaan kirkkomme kuoroissa, ja vuonna 2009 julkaistu CD ”Julistaa viestin tähtönen” teki näitä koljada-lauluja tunnetuksi myös tavalliselle kirkkokansalle.

Koljada-laulujen nuottijulkaisu ja Ortodoksisen kamarikuoron äänilevy olivat merkittävä kulttuuriteko kahdestakin syystä. Ensinnäkin ne osoittavat, että ortodokseilla on tarjota myös omaehtoista hengellistä joulumusiikkia, eikä joka käänteessä ole tarpeen turvautua läntiseen lainaan. Toiseksi ne tähdentävät joulun merkitystä ennen muuta Kristuksen syntymäjuhlana.

Monet tutut hengelliset joululaulumme ovat peräisin keskieurooppalaiselta kulttuurialueelta, Saksasta, Itävallasta ja Ranskasta. Angloamerikkalainen joulumusiikki on suuntautunut ehkä enemmän kevyemmälle osastolle. Suomalaiset klassisen musiikin säveltäjät ovat niin ikään jättäneet pysyvän jäljen hengellisen joulumusiikin saralle.

Joulumusiikin genre on kuitenkin uudistunut viime vuosikymmeninä. Tuttujen hengellisten joululaulujen rinnalle on noussut uusia, jo klassikoiksikin muodostuneita joululauluja. Samalla rajanveto hengellisen ja muun joulumusiikin välillä on muuttunut ehkä hiukan häilyväksi, eikä välttämättä hengellisen musiikin tappioksi.

Uudemman ajan hengellisiin joululauluihin lukeutuvat Jaakko Löytyn ja Pekka Simojoen laulut ”Nyt taivaat avautuu” (1973) ja ”Tulkoon joulu” (1985), joista etenkin jälkimmäinen on saanut runsaasti soittoaikaa radiossa myös tänä jouluna. Samaan suosikkilaulujen sarjaan on noussut Vexi Salmen sanoittama ja Kassu Halosen säveltämä ”Sydämeeni joulun teen” vuodelta 1988.

Joulu herättää myös ristiriitaisia tunteita, sillä kristikunnan suuresta juhlasta on tekemällä tehty myös suuri kulutusjuhla. Yhtäältä pitäisi ostamalla nostaa Suomi suosta, mutta toisaalta monia kalvaa huoli toimeentulosta ja ympäristön tilasta. Joulun sanoma sopii huonosti yhteen kulutusyhteiskunnan arvojen kanssa.

Myös sota ja joulu muodostavat sovittamattoman ristiriidan. Lajityypin tunnetuin klassikko lienee John Lennonin ja Yoko Onon ”Happy Xmas (War Is Over)” vuodelta 1971. Tämä Vietnamin sodan vastainen laulu muistuttaa yhä, että sodat eivät ole ohitse, päinvastoin. Vuosikymmen myöhemmin julkaisi Hassisen Kone oman kriittisen kannanottonsa Ismo Alangon sävelin ja sanoin:

”Kuusen kauniit kynttiläiset hiljaa lepattaa, Jeesus-lapsen kasvot luo kuulasta valoaan. Ja tykit sylkee kuolemaa ja tuoksu napalmin. Kun joululapsen nimeen kaikuu käsky majurin. On jouluyö ja nyt laulaa saa...” Tuskallisen ajankohtaista tekstiä myös meille ortodokseille, kun ajatellaan vaikkapa Syyrian ja erityisesti Ukrainan tilannetta.

Kaikesta huolimatta, siunattua joulun aikaa suuren ektenian (2001) sanoin:
”Rukoilkaamme Herraa, että hän päästäisi meidät kaikesta vaivasta, vihasta, vaarasta ja hädästä [ja antaisi rauhantahtoa ja sovintomieltä eri tahoilla maailmaa sotiville].”
--

YouTube-linkkejä em. äänitteisiin:
"Ilosanoman nyt saamme"
"Nyt taivaat avautuu"
"Tulkoon joulu"
"Sydämeeni joulun teen"
"Happy Xmas (War Is Over)"
"On jouluyö, nyt laulaa saa"

Katse kirkon ydinasioihin

Kirkon uusi tavoite- ja toimintasuunnitelma vuosille 2016–2020 hyväksyttiin marraskuun kirkolliskokouksessa eleettömästi ja ilman suuria tunteita. Tiedä sitten, johtuiko tämä uskon puutteesta vai aidosta yksituumaisuudesta – ehkä molemmista. Suunnitelmia tulee ja suunnitelmia menee, saattoi moni ajatella.

Uudessa tavoite- ja toimintasuunnitelmassa on paljon hyvää. Se on edellistä lyhyempi ja kiteytyneempi, vain nelisen liuskaa tekstiä aiemman yhdeksän sijaan. Maailmojen syleilyn sijasta on keskitytty kirkon ydinasioihin.

”Alkavan viisivuotiskauden keskeisin tavoite on vahvistaa yhteisöllisyyttä, tavoittaa ja aktivoida entistä useampia kirkon jäseniä ja sitouttaa heidät kirkon toimintaan.” Taidatkos selkeämmin sanoa, mistä kirkon ydinongelmassa on kysymys. Ja vielä aivan konkreettisesti: ”Samalla on (…) lisättävä osallistumista jumalanpalveluksiin ja pyhiin toimituksiin.”

Kuinka temppu tehdään, sen toimintasuunnitelman laatijat ovat jättäneet toteuttajien eli seurakuntien pohdittavaksi. Kuitenkin todetaan, että tavoitteen saavuttaminen edellyttää ”entistä osallistavampien toimintamuotojen kehittämistä.” Mitähän ne voisivat olla?

Jumalanpalvelukset ovat kirkon ”ykkösnyrkki”, ja se on suunnitelman päälinjauksissa selvästi todettu: ”Jumalanpalvelukset ovat kirkon ydin. Jumalanpalvelusten toimittaminen on kirkon keskeisin työ kaikkialla.” Kirkon jäsenille vaaditaan osallistumismahdollisuuksia palveluksiin ja toimintaan koko maassa (!), mutta loppuasiakirjasta ei löydy konkreettisia keinoja tuon tavoitteen toteuttamiseksi.

Suunnitelmassa korostetaan myös lähimmäisvastuuta (diakoniaa) ja kirkon kasvatustehtävää. Aikuiskasvatukseen on asetettu paljon toiveita aktiivisuuden lisäämiseksi. Kirkon jäsenten odotukset ja ihmisten sitoutumistavoissa tapahtuneet muutokset aiotaan ottaa huomioon.

Peruspulmana esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan järjestämisessä on kirkon alueellisesti
heterogeeninen väestörakenne. Helsingissä on helppo saada koolle pari-kolmekymmentä asiasta kuin asiasta innostunutta, mutta teepä sama temppu maakunnissa! Siihen meitä ortodokseja on monin paikoin yksinkertaisesti liian vähän.

Joka tapauksessa seurakuntia tullaan jatkossa hiillostamaan aiempaa enemmän uuden suunnitelman ajatusten viemiseksi käytäntöön. Hiippakuntiakin (piispoja) on vastuutettu ohjaamaan suunnitelman toimeenpanoa. Saapa nähdä, riittääkö heillä siihen vielä motivaatiota. Toivottavasti riittää.

Uusi tavoite- ja toimintasuunnitelma löytyy TÄÄLTÄ.

Kuka on lähimmäisesi?

Uskonnonopettajan työn parhaita puolia on, että se inspiroi tuon tuosta pohdiskelemaan itsestäänselvyyksiä uudelta näkökannalta. Suurin kiitos tästä kuuluu niille oppilaille, jotka eivät päästä opettajaansa helpolla. Kristinuskon perusasioissakin riittää pohtimista, onhan kyseessä usko, joka on täynnä paradokseja kuten apostoli Paavali jo osoitti!

Neljännen luokan kurssilla luetaan Jeesuksen vertauksia, joista osa on luvalla sanoen hiukan vaikeaselkoisia. Vai miten selittäisitte vaikkapa sinapinsiemenvertauksen merkitystä 9–10-vuotiaille, kun ei Raamatussa ole viitteitä siitä, että se olisi auennut opetuslapsillekaan.

Kertomukset tuhlaajapojasta tai laupiaasta samarialaisesta on helpompi selittää, joskin rationaalinen ajattelu haraa tuhlaajapojan tapauksessa kovasti vastaan. Mutta onpa tuosta toisestakin vertauksesta keksitty tehtäväkirjaan todella kimurantti kysymys: ”Ketkä ovat lähimmäisiäsi?”

Yllättävän monella oppilaalla vastaus kiertyy oman perhepiirin, kavereiden tai enintään sukulaisten ympärille. Mutta onko tuo nyt ihme, kun eivät vertauksen juutalainen pappi ja alttaripalvelijakaan nähneet ryöstettyä ja puolikuollutta miestä omana lähimmäisenään!

Kysymys avun tarpeessa olevien auttamisesta on tänä päivänä hiukan mutkikkaampi kuin Jeesuksen aikana. Ei sen vuoksi, etteikö meillä olisi mistä jakaa, vaan lähinnä siksi, kuinka kauas kunkin omasta elinpiiristä lähimmäisenrakkauden ja laupeudentyön velvoitteen voidaan kohtuudella katsoa ulottuvan.

Jeesuksen aikanahan leskiä, orpoja, sairaita ja rampoja olivat kadunvieret täynnään, joten autettavat olivat käden ulottuvilla. Kukaan ei myöskään voinut vedota siihen, että yhteiskunta huolehtii vähäosaisista. Meillä sitä vastoin huolenpito avun tarpeessa olevien lähimmäisten perustarpeista on hyvin pitkälle ulkoistettu korkean verotuksen kautta tapahtuvaksi. Yllättävän vähän tätä ulottuvuutta on tuotu esille.

Tuohon aikaan ei myöskään välittömästi tiedetty kaukaisten maiden hädästä saati että olisi organisoitu mittavia kansainvälisiä avustusoperaatioita. Uusi Testamentti tuntee ainoastaan yhden laajemman avustuskeräyksen, kun apostoli Paavali toimitti perustamissaan seurakunnissa kerättyjä varoja Jerusalemin pyhille (esim. Room. 15:25-26).

Mitenpä vastata tuohon otsikon kysymykseen, kun maailman hätä vyöryy uutisista tunnin välein tajuntaamme. Mikä on kylliksi ja riittävää, kun ei kaikkia kuitenkaan voi auttaa? Entä mitenkähän tuo vertaus kuuluisi, jos se kirjoitettaisiin tämän päivän todellisuudesta käsin?

Neuvostojen valta

Heti alkuun lämpimät onnittelut seurakuntavaaleissa valtuustoon jo valituille ja niille, jotka tullaan kuluvan viikon aikana valitsemaan – vaalihan on suurimmassa osassa seurakuntia vielä kesken. Ja lohdutuksen sana niille, jotka jäävät valitsematta: peli ei ole missään nimessä vielä menetetty. Todelliset vallankäyttäjät valitaan vasta tammikuussa!

”Valta neuvostoille!” huudettiin kurkku suorana vajaat sata vuotta sitten itänaapurissa, jossa tehtiin uutta uljasta isänmaata. Nythän tiedetään, miten siinä kävi, vaikka ikävästi näyttää historia tässäkin toistavan itseään, vieläpä Venäjän kirkon suosiollisella myötävaikutuksella.

Meidän kotoisessa pikku kirkossamme valta on jo neuvostoilla. Ai, kuinka niin? Lukekaapa ortodoksista kirkkolakia ja -järjestystä. Valtuuston valitsemilla seurakunnanneuvostoilla on todellakin aika tuhdisti valtaa, jos arvon neuvokset haluavat sitä käyttää tai huomaavat käyttävänsä.

”Seurakunnanneuvoston tehtävänä on edistää seurakunnan hengellistä elämää, vastata seurakunnan hallinnosta ja taloudenhoidosta sekä seurakunnanvaltuuston päätösten (…) laillisuuden valvonnasta (…) edustaa seurakuntaa ja käyttää sen puhevaltaa…” Siinäpä muutama valikoitu kohta kirkkolaista. –Vieläkö valta kiinnostaa?

Seurakunnanneuvoston vastuu talousasioissa on tainnut jäädä epäselväksi ainakin niissä seurakunnissa, joiden sotkuja joudutaan setvimään raastupaa myöten. Tuskinpa asia on kovin selvä muuallakaan. Lahden tapauksessa seurakunnanneuvostoa ei asetettu oikeudelliseen vastuuseen, mutta se ei suinkaan tarkoita, etteikö neuvostoilla ylipäätään olisi vastuuta seurakuntien varojen käytöstä.

Kirkkojärjestyksen mukaan seurakunnanneuvoston kuuluu muun muassa yleisesti johtaa seurakunnan toimintaa, huolehtia kirkkomusiikki-, kasvatus- ja diakoniatoiminnan sekä tiedotuksen järjestämisestä ja käyttää työnantajan puhevaltaa merkittävissä asioissa.

Seurakunnanneuvosto ei todellakaan ole vain valtuuston päätösten valmistelija tai pelkkä kirkkoherran kumileimasin. Neuvostolla on tietyissä asioissa itsenäistä toimivaltaa sekä lisäksi taloudellista päätösvaltaa seurakunnan talousarvion puitteissa. Kirkkoherra toimii neuvoston puheenjohtajana, mutta neuvosto voi halutessaan jakaa esimerkiksi asioiden valmisteluvastuuta laajemmille hartioille.

Neuvoston jäsenyys on töisevä paikka, jos homman ottaa vakavasti. Valtuustossa pääsee huomattavasti vähemmällä jo yksin siitä syystä, että se kokoontuu harvemmin. Voihan neuvostossakin lorvia tai jättää tulematta kokouksiin, mutta se ei ole kivaa kenenkään kannalta.

Vanhan sanonnan mukaan ”sellainen on sää kuin on kansakin”. Soveltaen voisi sanoa, että ”sellainen on seurakunta kuin on neuvostokin”, vaikkei kirkkoherran roolia tietenkään voi tässä suhteessa vähätellä. Jännää nähdä, mihin suuntaan seurakuntayhteisöt muuttuvat, kun remmiin ovat astumassa nuoremman papiston edustajat.

Vaienneet kellot

Olin eilen Hämeenlinnassa kuuntelemassa alidiakoni Timo Lehtosen esitelmää Suomen autonomian ajan (1809-1917) sotilaskirkoista. Lehtonen on selvittänyt 51 ortodoksisen kirkkorakennuksen vaiheita ja toimintaa sekä rakennusten ja esineistön kohtaloa vuoden 1917 jälkeen. Aiheesta on tulossa kirja, joka ilmestyy parahiksi joulumarkkinoille.

Timo Lehtonen ja Hämeenlinnan sotilaskirkko.

Autonomian ajalla ortodoksisia sotilaskirkkoja rakennettiin Suomeen venäläisen varusväen tarpeisiin. Niistä tunnetuimpia ovat ehkä Suomenlinnan, Hyrylän, Hämeenlinnan, Mikkelin, Kouvolan ja Lappeenrannan sotilaskirkot. Ortodoksien käytössä sotilaspyhäköistä ovat edelleen ainakin  Kouvolan, Vaasan ja Tornion ortodoksiset kirkot. Suurin osa on joko muutettu luterilaisiksi kirkoiksi, otettu muuhun käyttöön tai purettu kokonaan.

Itsenäistymisen tapahduttua venäläiset varuskunnat ja sotilaskirkot joutuivat Suomen valtion haltuun. Monet näkyvillä paikoilla sijainneet pyhäköt riisuttiin isänmaallisen innostuksen vallassa ortodoksisista tunnuksista ja muutettiin toiseen käyttöön. Varuskunta-alueilla sijainneista kirkoista tehtiin mm. hevostalleja ja ammusvarastoja.

Historialliselta kannalta katsottuna kirkkojen tuolloista tuhoamisvimmaa voidaan tiettyyn rajaan saakka ymmärtää, mutta kristillisestä näkökulmasta – olivathan tuhoajatkin sentään luterilaisia kristittyjä – se on yhä menneisyyden häpeätahra. Voidaan perustellusti kysyä, eroavatko tuonaikaiset teot itse asiassa kovin paljoa siitä, mitä Isis tekee tänä päivänä kirkoille Lähi-idässä. Eiväthän kaikki varuskuntakirkkojen tuhoajatkaan pitäneet ortodokseja edes kristittyinä.

Ortodoksinen kirkko vaikuttaa olleen kovin voimaton sotilaskirkkojen tuhon edessä. Se ei ole ihme, sillä ortodoksisuutta kansallistettiin tuohon aikaan voimaperäisesti valtion toimesta. Ryssänkirkkoon haluttiin ottaa etäisyyttä myös kirkon omassa piirissä. Ortodoksipapistolle suunniteltiin mm. yhtenäistä sinivalkoista jumalanpalveluspuvustoa, jota olisi käytetty läpi kirkkovuoden. Viittojen helmojakin oli puhe lyhentää luterilaisen mallin mukaiseksi.

Ehkä näkyvin osoitus viime vuosisadan alkupuoliskon hengestä ovat jälleenrakennuskauden pyhäköt, joista useimpia ei tunnistaisi ortodoksisiksi ilman katolla olevaa vinoristiä.

Hyrylän ja Mikkelin sotilaskirkot purettiin pahoin ränsistyneinä 1950-luvulla, ja kirkollinen esineistö levisi ympäri maakuntaa. Ainoastaan kellot kelpasivat luterilaisille. Kuvaavaa tuon ajan henkiselle ilmastolle oli, ettei ortodoksisen kirkon edustajia edes kutsuttu tilaisuuteen, jossa oli määrä päättää esimerkiksi Hyrylän kirkon kohtalosta.

On selvää, että hiukan toisenlaisella asenteella olisi huomattava määrä autonomian ajan ortodoksisia sotilaskirkkoja voinut säilyä jälkipolville. Jos oli kirkkojen rakentaminen paraatipaikoille, oli myös niiden tuhoaminen varoittava esimerkki siitä, ettei uskontoa ja politiikkaa pidä sekoittaa toisiinsa. Kovin hyvin tuo oppi ei näytä menneen perille.

Katso: valokuvia luennolta
Timo Lehtosen sivut

Verkkoviestintää tälle vuosituhannelle

Selasin eilen parinkin verkkokaupan sivuja ja aika pian ruudun oikeaan alareunaan tupsahti viesti: ”Voinko auttaa?” No, syötin kysymykseni ja sain asiantuntevaa opastusta, jota ilman olisin ollut hukassa tai tiedon hankinta olisi vienyt kohtuuttoman paljon aikaa. Eikä tuo ystävällinen avustaja millään tavalla tyrkyttänyt tuotteita, vaan jätti ratkaisun omaan harkintaani.

Vasta aamulla tajusin kysyä itseltäni, toimisiko tällainen verkkoavustaja myös kirkon viestinnässä? Tietoahan verkosta varmasti haetaan joskus kuumeisestikin, kun ortodoksisuus alkaa kiinnostaa. Ja kirkon kannalta olisi tärkeää, että tarjolla olisi oikeanlaista tietoa.

Kirkkomme verkkoviestintä on viime vuodet ollut stagnaation tilassa. Stagnaatio tarkoittaa pysähtyneisyyttä, ja se kuvaa hyvin myös kirkkomme yleistä tunnelmaa tällä hetkellä. Voisi jopa kysyä, eikö nykyisen kaltaisesta kirkosta – ja tarkoitan tässä nyt omaa kotikutoista kirkko-organisaatiotamme – saa tämän enempää tehoja irti?

Mielenkiintoisena indikaationa kirkkomme sisäisestä tilasta on vastaavan tiedottajan tointa koskeva hakuilmoitus. Siitä pomppaa pyytämättä silmille yksi tehtävää koskeva luonnehdinta; työssä vaaditaan muun ohella paineensietokykyä. Sanomattakin on selvää, että tiedotustyö on aina paineenalaista, mutta mistä tulevat nämä ylimääräiset paineet, koska asia on pitänyt oikein erikseen mainita?

Olen viime viikkoina värkännyt omalle kotiseurakunnalle uusia nettisivuja, koska kirkon sivuston uudistaminen on taas kerran lykkääntynyt hamaan tulevaisuuteen. Omiin verkkosivuihin onkin siirtynyt jo kolmannes ortodoksiseurakunnista. Kohtahan kirkon seurakuntasivuja ei enää tarvitakaan.

Naapurikirkon (evl) puolelta löytyy jos minkälaista verkkokirkkoa, mobiilikirkkoa ja jopa verkkopappeja, mutta meillä näiden uusien viestintäkanavien kanssa ollaan yhä ihmeissään. Jopa Venäjän kirkossa papit taitavat olla verkon kautta paremmin tavoitettavissa kuin meillä.
– Haloo, mikä maksaa?

Jos joku nyt luulee, että olen tekemässä kirkosta markkinatoria, erehtyy pahasti. Mielestäni meillä ei ole mitään syytä välittää kirkostamme yhtään sen houkuttelevampaa kuvaa kuin mitä kirkko todellisuudessa on tai kykenee olemaan. Muuten tuloksena on yhä kasvava joukko pettyneitä kristikunnan kiertolaisia, joita niitäkin on nähty viime vuosina.