Ongelmallinen kirkon jäsenyys

Opettaja riensi pitämään syksyn ensimmäistä uskontotuntia yläkoulun ortodoksioppilaalle. Ovella luokanvalvoja kertoi, että oppilas on eronnut kirkosta. Opettaja siinä äimän käkenä, että mitä? Niin. Oppilas ei enää osallistu ortodoksiseen uskonnonopetukseen, joka samalla kertaa loppui kyseisestä koulusta heti alkuunsa. Näin haavoittuvaista on pienten ryhmien uskonnonopetus.

Mikä se sellainen kirkon jäsenyys on, jonka päättyminen on pelkkä ilmoitusasia? Ei sellaista jäsenyyttä oikeasti olekaan. Kirkkolain (10.11.2006/985) mukaan ortodoksisen kirkon jäseniä ovat ne, jotka on otettu kasteen ja mirhalla voitelun sakramenttien kautta kirkon yhteyteen. Tämä on niin sanottu kanoninen määritelmä jäsenyydestä.

Kirkon kanoneissa eli ”järjestyssäännöissä” ei mainita mitään siitä, että kirkon jäsen voisi ilmoittaa eroavansa kirkosta. Sitä vastoin siellä on kyllä määräyksiä siitä, missä tapauksessa hänet voidaan erottaa ehtoollisyhteydestä. Ensimmäisten vuosisatojen kristityille yhteys Kristukseen ehtoollisen sakramentin kautta oli todellista kirkon jäsenyyttä.

Kirkkolaissa on kyllä viittaus uskonnonvapauslakiin (6.6.2003/453), joka tarjoaa mahdollisuuden uskonnollisesta yhdyskunnasta eroamiseen. Herää kysymys, ovatko kirkko ja laissa tarkoitettu uskonnollinen yhdyskunta lainkaan sama asia, jos jäsenyyden kriteerit poikkeavat näin paljon toisistaan?

Käsitys kirkon jäsenyydestä hämärtyy meillä myös sen vuoksi, että uskonnollinen yhdyskunta nimeltään Suomen ortodoksinen kirkko ylläpitää väestökirjanpitoa ja seurakunnat keräävät kirkollisveroa. Molemmat tehtävät on kopioitu suoraan evankelisluterilaiselta kirkolta, eikä niitä tunneta muualla ortodoksisessa maailmassa. Ylivoimaisen suurella enemmistöllä kirkon ”jäsenistä” jäsenyys todentuukin lähes yksinomaan noiden kahden tehtävän kautta.

Voisiko uskonnollinen yhdyskunta edellyttää jäseniltään muutakin kuin kirkollisveron maksamista – vaikkapa jumalanpalveluksiin osallistumista edes muutaman kerran vuodessa tai ortodoksiseen avioliittoon vihkimistä, kun sen aika tulee? Ortodokseja vihitään nykyisin avioliittoon reilusti useammin maistraatissa kuin omassa tai edes luterilaisessa kirkossa. Tämä on alkanut näkyä myös lapsikasteiden määrän vähenemisenä.

Koulujen uskonnonopetus onkin monelle ortodoksilapselle ja -nuorelle käytännössä ainut yhteys omaan kirkkoon. Perusopetuslain (21.8.1998/628) mukaan ortodoksioppilas voi kuitenkin huoltajan ilmoituksesta osallistua vaihtoehtoisesti ev.lut. opetukseen. Tämä lakiin jäänyt porsaanreikä mahdollistaa koulun taholta hienokseltaan tapahtuvaa ohjailua ev.lut. opetukseen siinä tapauksessa, että ortodoksiopetuksen järjestäminen yhdelle tai kahdelle oppilaalle koetaan hankalaksi tai kalliiksi.

Ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on vähentynyt kymmenkunta prosenttiyksikköä vuodesta 2005. Luterilaisia on enää noin 73 % suomalaisista. Myös ortodoksien jäsenmäärä on kääntynyt laskuun. Kirkosta erotaan entistä herkemmin ja usein myös heiveröisemmin perustein. Nykyihminen vaatii rahoilleen vastinetta, ja jos sitä ei ala kuulua, niin ovi käy.

Kauppaketjut keräävät asiakaskorteilla tietoa kuluttajien ostotottumuksista, mutta meillä ei ole harmainta aavistusta, mitä kirkosta eroamista hautovien päässä liikkuu. Entisaikaan eroajan piti käydä kirkkoherran pakeilla, mutta nyt riittää pelkkä hiiren klikkaus yön hämärinä hetkinä.

Olisikohan kirkonkin aika ryhtyä keräämään ”asiakaspalautetta” ja rakentamaan toimivaa yhteyttä jäsenistöönsä?

Toivottavasti kukaan ei vedä tässä vaiheessa perinteistä vapaus-korttia esiin: ihminen on vapaa päättämään ja niin edelleen. Niin onkin, jos päätös pohjautuu oikeaan tietoon ja ymmärrykseen sekä aitoon kokemukseen. Vapaus-kortin käytössä on se vaara, että tehdään välttämättömyydestä hyve; toisin sanoen verhotaan laiskuus vapauden viittaan.

PS. Kaikesta huolimatta, hyvää Jumalansynnyttäjän juhlaa!

Kreikka ja Venäjä

Liekö sattumaa, että tämän päivän Euroopan kaksi suurta huolenaihetta, Kreikka ja Venäjä, ovat molemmat ortodoksisia maita? Edellisessä tökkii talous ja jälkimmäisessä talouden lisäksi myös yhteiskunnallinen toimintavapaus. Kreikassa ortodoksisuus ei ole estänyt taloudellista suhmurointia ja Venäjällä uskontoa suorastaan käytetään hyväksi kansalaisyhteiskunnan kuristamisessa.

Uskonnolla ja vallankäytöllä on kautta historian ollut vahvat kytkökset. Kun  kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto, se ei suinkaan tapahtunut ilman valtapoliittisia tausta-ajatuksia. Tarvittiin yhdistävä aate laajan valtakunnan koossapitämiseen. Vähän samaa ajatusta on ilmassa kansalliskiihkolla höystettynä myös tämän päivän Venäjällä.

Ei tietenkään pidä luulla, että ”oikeauskoisuus” sinänsä johtaisi oikeisiin ja oikeudenmukaisiin poliittisiin ratkaisuihin. Mutta jotakin vaikutusta sillä uskoisi yhteiskuntaan olevan. Ei kai Kreikan ja Venäjän nykytila liene ainut mahdollinen, mikä tältä pohjalta on ajateltavissa.

Kreikan pääministeri Alexis Tsipras otti jo virkaanastujaisissaan etäisyyttä ortodoksikirkkoon epäämällä arkkipiispalta läsnäolon. Temppu oli tahditon, mutta ennen muuta se oli näpäytys kirkon suuntaan. Kreikassa kirkolla on suuria omaisuuksia, ja valtio on ainakin viime vuosiin saakka mm. maksanut pappien palkat. Kirkko on siis tavalla tai toisella ollut osallisena maan nykyisen ahdingon syntymisessä.

Kreikan kriisin ratkaisuyrityksissä Euroopan kulttuuriset raja-aidat ovat nousseet näkyviin. Liekö sattumaa vai muista syistä johtuvaa, että katolilaisten asuttama Ranska olisi tarjonnut viikonlopun maratonistunnossa Kreikalle lievempiä lääkkeitä kuin mitä puoliprotestanttinen Saksa ja muu Eurooppa olivat valmiita hyväksymään?

Sekä Kreikan että Venäjän osalta on puhuttu isoilla kirjaimilla luottamuksen puutteesta. Muu Eurooppa on kokenut, että maat ovat pettäneet keskinäisen luottamuksen, jota on suurella vaivalla koetettu rakentaa. Kreikka vääristeli taloustilastoja päästäkseen rahaliiton jäseneksi, ja Venäjä kiemurtelee kuin mato koukussa Itä-Ukrainan sodan yhtenä osapuolena. Totuus ei pala tulessakaan, mutta kyllä se vain näyttää palavan moneen kertaan.

Ei varmaankaan pidä vetää liian hätiköityjä johtopäätöksiä uskonnon ja politiikan suhteista. Joka tapauksessa meillä on nyt oma pieni koekenttämme uudessa hallituksessa, jonka kaksi voimamiestä on tunnustavia kristittyjä. Hallitusohjelmasta sitä ei tosin huomaa, mutta ehkäpä asia nousee esille esimerkiksi koulujen uskonnonopetuksen tulevaisuutta linjattaessa.

Kreikkalaiset ovat jo alkaneet kysellä Sipilän miljoonien perään (IS 17.7.) tavalla, jossa on selvästi erottuvia eettisiä ja moraalisia painotuksia. Olisiko poliittinen keskustelu pikku hiljaa saamassa muutakin käyttövoimaa kuin mitä kylmät talousluvut tuottavat?

Schmemann

Ortodoksinen Veljestö on tehnyt suuren palveluksen kirkolle julkaisemalla isä Alexander Schmemannin (k. 1983) kasteteologiaa käsittelevän teoksen ”Of Water and The Spirit” suomeksi. Tämän kuten aiemmatkin Veljestön julkaisemat käännökset on tehnyt isä Matti Sidoroff.(1) ”Vedestä ja Hengestä” (2015) kuuluu myös Valamon kirjakerhon kesälukemistoon.

Venäläiseen emigranttiperheeseen Virossa 1921 syntynyt Schmemann lienee luetuin nykyajan ortodoksiteologi. ”Suuri paasto” ja ”Maailman elämän edestä” ovat tarjonneet erityisesti kirkkoon liittyjille helposti omaksuttavaa ja perusteellista opastusta kirkon elämään. Isä Alexanderin persoonaa valaisevat päiväkirjat julkaistiin Ari Koposen suomennoksena 2012.

Schmemann teki elämäntyönsä Yhdysvalloissa toimien Pyhän Vladimirin seminaarin pappina ja opettajana 1950-luvulta alkaen. Keskeiset teoksensa hän julkaisi jo 1960-luvulla ja 70-luvun alkupuolella. Tuorein teos ehti odottaa suomentamista peräti neljä vuosikymmentä.

Terävän teologisen ajattelun lisäksi isä Alexanderin teoksissa kiehtoo ennen muuta se, että hän tuntuu kirjoittavan suoraan tästä ajasta. Vaikka analyysi kirkon elämän maallistumisilmiöistä pohjautuu lähinnä 1950- ja 60-lukujen amerikkalaiseen todellisuuteen, se vaikuttaa yhä tuoreelta ja ajankohtaiselta. Ongelmat ovat pitkälle samoja kuin tuolloin, runsas puoli vuosisataa sitten.

Schmemann oli ja on edelleen suuri liturgian teologi.  Tuoreessa teoksessakin keskeisenä kysymyksenä on liturgisen ja hengellisen yhteyden palauttaminen kasteen ja eukaristian (ehtoollisen) sakramenttien välille. Tämä yhteys on katkennut jo kauan sitten erillisen kastetoimituksen yleistyttyä. Kasteliturgioita on meillä toimitettu lähinnä silloin, kun vanhemmat tai vastavuoroisesti asialle vihkiytynyt pappi on osannut sellaista esittää.

Mutta pääsiäisen vieton yhteydestä kasteeseen meitä muistuttaa enää pääsiäisyön ristisaatto, joka oli alkujaan kastettujen kulkue erillisestä kastehuoneesta, babtisteriosta, sisälle kirkkoon liturgiaan. Viime vuosina yleistyneet katekumeenien kirkkoon liittämiset pääsiäislauantaina ovat tosin ainakin ajoituksensa puolesta yritys palauttaa tuota yhteyttä.

Isä Alexanderin hengelliseen perintöön kuuluu ajatus ”liturgiasta liturgian jälkeen”. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulisi viedä Jumalan valtakunnan todellisuutta liturgiasta myös kirkon ulkopuolelle, osaksi arjen elämää. Tässä kohtaa ortodoksisella kirkolla olisi kenties eniten käytännöllistä opittavaa muilta kristillisiltä kirkoilta ja yhteisöiltä.

Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan, mitähän isä Alexander mahtaisi ajatella viime vuosina Suomessa virinneestä ”luostariyhteisöjen”, kulttuurikeskusten, museoiden ja yksityisten mietiskelypaikkojen rakennusbuumista. Missä määrin se täyttää tuota edellä esitettyä ajatusta? Vai onko kyse päinvastaisesta, liikkeestä sisäänpäin, kuin mitä hän tuolla ajatuksellaan tarkoitti.

(1) Aiempien teosten suomentajina myös Maria Iltola ja Sirkka Maria Markkanen.

Odotamme mielenkiinnolla...

Konstantinopolin pyhän synodin päätös metropoliitta Ambrosiuksen toimista Uspenskin liturgiassa 1.3.2015 tipahti keskelle kesäistä uutistyhjiötä. Asia julkistettiin maanantaina kirkon sivuilla, mutta kukaan ei näköjään halua kommentoida sitä. Helsingin Sanomien verkkosivujen (17.6.) mukaan piispa Askola vaikenee, eikä arkkipiispa Leoa ja metropoliitta Ambrosiusta ole tavoitettu, koska he ovat lomalla. (Ks. Jälkikirjoitus)

Kirkon sivuilla julkaistu uutinen herätti joitakin kysymyksiä, joten pyysin, saisiko synodin päätöstä tai sen käännöstä luettavaksi. Kirkon tiedotuksesta vastattiin, että ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin päätöskirje ei ole julkinen asiakirja. Siispä on tyydyttävä siihen, mitä on tarjolla.

Pyhän synodin päätös, siltä osin kuin se on julkistettu, on yllättävänkin tiukkasanaista luettavaa. Metropoliitta Ambrosiuksen toimille tai hänen myöhemmille perusteluilleen ekumeenisesta eleestä ei löydy minkäänlaista ymmärrystä. ”Skandaalin aiheuttajien” (!) erottamistakin on synodissa harkittu, mutta lienevätkö sitten ekumeeniset syyt lopulta painaneet vaa´ankielen vakavan varoituksen puolelle.

Päätöksen julkituodussa osassa kiinnittää huomiota kaksi selkeää tiukennusta Suomessa melko yleisesti käytössä olevaan alttari- ja muistelukäytäntöön. Tosin ne on uutisessa ilmaistu hiukan tulkinnanvaraisesti, mutta yritetään kumminkin.

Jatkossa muilla kuin liturgisten tehtävien toimittajilla ei ole alttariin asiaa. Alttariin meno edellyttää siis liturgista tehtävää. Naisilta se on kokonaan kielletty, poikkeuksena nunnat, jotka voivat viedä sinne tavaraa tai koristella tai puhdistaa alttaria. Viimemainittu antaisi ymmärtää, että rajoitukset koskevat myös liturgian ulkopuolista aikaa. Herää kysymys, kukahan jatkossa siivoaa seurakuntakirkkojen alttarit?

Myös muistelukäytäntöön näyttäisi tulevan muutoksia. Jatkossa liturgiassa ja proskomidissa muistellaan nimellä vain ortodoksikristittyjä. Muihin uskontokuntiin kuuluvia voidaan muistella, jos he ovat ”sairasvuoteella tai muuten kriittisissä tilanteissa”. Toisuskoisten vainajien liturgiselle muistelulle tulisi kuitenkin loppu.

Metropoliitta Ambrosius on saanut pyhältä synodilta vakavan varoituksen; jos vastaavat tapaukset toistuvat, häntä kohtaan käynnistetään ”tarkat kanoniset prosessit” ja häneen kohdistetaan ”pyhien kanonien määräämät rangaistukset”. Kieliikö tämä siitä, että joitakin asioita olisi toistaiseksi katsottu läpi sormien?

Uutisen mukaan piispainkokous käsittelee pyhän synodin päätöksen mahdollisia jatkotoimia seuraavassa kokouksessaan. Odotamme mielenkiinnolla, mitä piispainkokous lopulta lausuu ja millaisella kokoonpanolla se ylipäätään asiaa käsittelee.

- - -
Jälkikirjoitus 18.6.

Pitkään ei tarvinnut metropoliitta Ambrosiuksen kommentteja odotella. Aamun Hesarissa (18.6.) hän kiistää, että pyhän synodin päätöksessä olisi kyse varoituksesta. Piispa Askolan alttariin kutsumista hän pitää ”Suomen oloissa aivan normaalina kirkon edustajien kanssakäymisenä” ja nostaa naispappeusasian jälleen kerran agendalle.

Ambrosius sanoo Konstantinopolin patriarkan elävän ”kirkollisessa kehityksessä eri aallossa kuin me täällä Suomessa” ja arvostelee Itä-Euroopan ortodoksikirkkojen näkemyksiä ekumeniasta. Piispan mielessä lienee ollut Bartolomeuksen taannoinen lausunto, jossa hän kehui Suomea ekumenian mallimaaksi.

Jos jotain yhteenvedonomaista sanoisi niin sen, että omalla suhtautumistavallaan Ambrosius tulee nostaneeksi itsensä ortodoksisen maailman silmätikuksi. Nähtäväksi jää, kuinka pitkään sellaisen tikun nokassa on mahdollista pyristellä.

Pappia kyydissä, osa 1

Kirkkoisämme pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) on kirjoittanut kenties tunnetuimman teoksen ortodoksisesta pappeudesta.  Suomeksi tämä pieni kirjanen ilmestyi 1981 nimellä Kuusi kirjaa pappeudesta. Kyseessä on Johanneksen puolustuspuhe ystävälleen, jonka hän huijasi ottamaan vastaan pappisvihkimyksen luvaten suostua itsekin vihittäväksi.

Johannes kuitenkin jänisti. Hän lähti lipettiin kirkosta, jonne piispa oli jo saapunut vihkimistä varten. Ystävä oli tullut vihityksi, mutta Johannes ei – sillä kertaa. Hän käytti kaiken kirjallisen lahjakkuutensa puolustautuakseen katkeroituneen ystävänsä syytöksiltä. Teos on kirjoitettu kuuden kirjeen muotoon, siitä kirjan nimi.

Kuusi kirjaa pappeudesta on viiltävä analyysi pappeuden vaativasta tehtävästä. Johannes nostaa kirjeissään riman niin korkealle, että heikompia huimaa. Sen tehtyään hän saattoi nolostelematta palata päivänvaloon, kun oli vielä moneen kertaan muistuttanut, että papiksi vihitty ystävä oli tehtävään mitä kelvollisin henkilö!

Itselläni ei ole kokemusta papin tehtävistä, mutta kokemuksia papeista ja havaintoja tehtävän luonteesta ja vaatimuksista on kertynyt jonkin verran. Lisäksi olen tehnyt käytännöllisen teologian graduni Joensuun yliopistoon ortodoksipappien teologisesta koulutuksesta 2009.

Pappeus mielletään kutsumustehtäväksi, joskin asia ilmaistaan niin, että kyse on kirkon kutsusta tehtävään. Joensuussa opetettiin, että jos jotakuta alkaa kovasti ”papittaa”, se on huono merkki. Pappeuteen ei siis pitäisi pyrkiä, mutta ilman omakohtaista kiinnostusta ja kutsumusta siitä tuskin tulee mitään.

Papiksi vihkimisestä päättää yksin hiippakunnan piispa, mutta ketään ei nykyaikana vihitä vastoin tahtoaan. Vihkimiselle on tietyt kanoniset edellytykset, joista on kevään kuluessa virinnyt jonkinlaista keskusteluakin kirkon piirissä.

Papin toimiin on ollut viime vuosina niukanlaisesti hakijoita, pohjoisiin seurakuntiin ei yhtä useampaa, eikä jossain paikoin välttämättä sitäkään. Pappiskoulutuksen saaneet ovat niukka luonnonvara kirkossamme, eivätkä hekään aina halua papin tehtäviin. Onkohan työssä jotain muutakin vialla kuin syrjäinen sijainti ja koulutukseen nähden kehno palkka?

Joensuussa ihmettelimme sitä, kuinka yliopisto tuotti lähes liukuhihnalta pappeja ev.lut. kirkon tehtäviin, mutta harvoilla ortodoksisen teologian opiskelijoilla ei ollut hajuakaan, saavatko edes pappisvihkimystä. Tuntui siltä, ettei papistoon rekrytointi ollut kenenkään hanskassa.

Papin tehtävänä on toimittaa jumalanpalveluksia ja sakramentteja sekä opettaa ja toimia sielunhoitajana. Se on vaativa tehtäväkokonaisuus kirkossa, jonka lauma on hajallaan monessakin mielessä. Siitä aion kirjoittaa jonkun rivin tulevana kesänä, jos terveyttä ja elonpäiviä suodaan kuten isäni tapasi sanoa.

Suhmuroinnin suomenennätys?

Jyväskylän seurakunnan toisen papin toimen täytöstä sukeutui sittenkin kipakka keskustelu sosiaalisessa mediassa. Asia ajankohtaistui viime sunnuntaina (17.5.), jolloin helmikuussa toimeen valittu henkilö vihittiin diakoniksi. Edessä on vielä pappisvihkimys kuun lopulla.

Ei siinä ole mitään ihmeellistä, että vielä vihkimätön valitaan papin toimeen, äkkiäkös sitä papiksi vihkaistaan! Valitulla on toki vaadittava koulutus, mutta ikää ja elämänkokemusta taitaa olla kanonisessa mielessä kovin niukanlaisesti.

Toimen ehdokasasettelu hoidettiin sikäli mallikkaasti, että sen suoritti piispa Arseni, koska tehtävään valituksi tullut on arkkipiispan lähisukulainen. Valinta tehtiin toiselta vaalisijalta äänin 9–3. Ennen diakoniksi vihkimistä toimeen valitusta tuli myös kirkkoherran vävy.

No, mikäs tässä nyt sitten on niin ihmeellistä? Pojallahan kävi hyvä tuuri, saattaisi joku sanoa.

Tuurista ei Jyväskylän tapauksessa ole kysymys vaan jostakin aivan muusta. Tulevien tapahtumien kulku on ollut asianosaisten tiedossa jo hyvän aikaa, joten kyseessä ei siten ole voinut olla aito valintatilanne. Molemmat hakijat olivat muodollisesti päteviä, mutta kokeneempi sivuutettiin.

Jyväskylän suunnasta ei ole esitetty mitään järjellistä selitystä sille, miksi mittavalla työ- ja elämänkokemuksella ei olisi merkitystä papin valinnassa. Eikö paimenen työssä vaadita nimenomaan kokemusta, jota kertyy ainoastaan eletyn elämän myötä? Kanoneista voi olla montaa mieltä, mutta ei 30 vuoden ikärajaa pappisvihkimykselle ole turhaan asetettu.

Jyväskylän kaltaiset tapahtumat ovat mahdollisia kahdestakin syystä. Ensinnäkin kirkkomme on niin pieni ja vähäväkinen, että – hiukan kärjistäen – aktiiviset toimijat ovat joko tuttuja tai sukulaisia keskenään. Toisekseen näitä kirkon pienuuden ja pienten piirien liukumiinakenttiä ei ole koskaan kunnolla tiedostettu.

Kirkko on kuitenkin julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Parilta viime vuodelta voisi luetella useampiakin kiistanalaisia ratkaisuja, joita olisi syytä tutkia tarkemmin. Siinä mielessä alamme lähestyä suhmuroinnin suomenennätystä.

Ehkä meillä luotetaan liikaa siihen, että pienen kirkon tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kiinnosta ulkopuolisia. Siihen ei nykyisessä informaatioyhteiskunnassa kannattaisi luottaa. Ei riitä, että asiat tehdään oikein vaan niiden täytyy myös näyttää sellaisilta.

Olipa hyvä opetuspuhe!

Kovin harvoin kirkossamme on aihetta otsikon kaltaiseen toteamukseen. Keskinkertaisia puheita ja esityksiä kuulee sitäkin useammin. Sellaisista ei kuitenkaan synny jutunjuurta kirkkokahveilla saati että niistä jäisi mitään mieleen. Puhe, josta kuulijat eivät muista hetken päästä muuta kuin että odottivat sen päättymistä, on turhaan pidetty puhe.

Opetuspuheen eli saarnan paikka liturgiassa on evankeliuminluvun jälkeen. Se voidaan pitää myös palveluksen lopussa ennen kiitosrukouksia. Puheen ihannekesto on 5–6 minuuttia. Se riittää hyvin, jos papilla ei ole mitään omakohtaista tai muuten merkittävää sanottavaa.

Kristikunnan alkuaikoina etenkin piispoissa oli hyviä puhujia. Se johtui siitä, että monilla heistä oli reettorin (puhujan) koulutus. Retoriikka eli puhetaito oli vielä antiikin ajan lopulla  suosittu oppiaine. Tuon ajan tunnetuin saarnamies oli tietysti pyhä Johannes Krysostomos, jonka opetuspuheet eivät jättäneet ketään kylmäksi.

Ortodoksipappien koulutukseen Suomessa kuuluu jonkin verran homiletiikan (saarnaopin) opiskelua. Oppiaine keskittyy enemmänkin saarnan teologiaan kuin hyvän puheen aineksiin. Opetuspuheen lähtökohtana on usein päivän evankeliumi- tai epistolateksti, kirkkovuoden ajankohta tai päivän pyhän muisto. Se on hyvä lähtökohta kunhan ei tyydy pelkästään siihen. Puheen ainekset pitäisi tavalla tai toisella tuoda tähän päivään ja kuulijoiden todellisuuteen.

Hyvällä puheella on aloitus, keskikohta ja lopetus. Puheen alussa on jonkinlainen ”koukku”, jolla saa kuulijat mukaan. Keskikohdassa, mutta ei välttämättä keskellä, on puheen kliimaksi, käännekohta, jonka suloisessa otteessa on puheen ydinsanoma. Hyvä puhe pitää osata myös lopettaa ja palauttaa kuulijat siihen hetkeen, jossa puhe pidetään.

Jotkut kirjoittavat puheensa etukäteen, toiset eivät koskaan. Edellisessä vaarana on, että puheesta tulee paperinmakuinen, jälkimmäinen taas saattaa levitä käsiin kuin jokisen eväät. Jollei paperilla ole edes puheen ydinkohtia, puhuja voi sortua toistamaan itseään. Kun saman tarinan kuulee kolmatta kertaa kirkkovuoden aikana, se ei ole kivaa kenellekään, eikä vähiten puhujalle itselleen.

Opetuspuheiden yleisin heikkous on siinä, etteivät ne kosketa kuulijoita. Se on hengellisessä puheessa melkoisen suuri puute. Opetuspuheista kyllä oppii yhtä sun toista Raamatusta ja kirkon historiasta, mutta jollei puhe kosketa, liikuta kuulijan sisintä, sillä ei myöskään ole vaikutusta kuulijaan.

Vaikuttava puhe edellyttää, että puhuja pistää persoonansa peliin ja suostuu vuorovaikukseen kuulijoidensa kanssa. Useinko olette tällaista kirkossamme tavanneet?

Tähän lopuksi tekee mieleni kertoa ”opetuspuheesta”, joka kirvoitti yllä olevat rivit. Liturgian lopussa ex tempore pidetty puhe kesti arviolta 15–20 minuuttia, ja se kosketteli ainakin puolta tusinaa erilaista aihepiiriä, joista iso osa ei liittynyt millään tavalla päivän aiheeseen. Tuossa yksinpuhelussa oli hyviäkin aineksia, joista olisi saanut raa´asti karsimalla kokoon jopa kelvollisen opetuspuheen. Puhujan persoona oli pelissä, mutta vuorovaikutukselle ei jäänyt sijaa. Puhe oli kuitenkin sen verran vaikuttava, että uskon sen synnyttävän runsaasti jälkipuheita.