Uutispommi

Menossa olevan kirkolliskokouksen suurin uutinen taisi tulla eilen, kun metropoliitta Ambrosius ilmoitti jäävänsä eläkkeelle vuoden 2017 loppuun mennessä. Metropoliitalla on dramatiikan tajua kuten viime vuosina on nähty; hän ilmoitti asiasta sille joukolle, jonka tulee valita hänelle seuraaja vuoden kuluttua. Spekulaatiot käynnistyivät saman tien, ja asiasta tuli taatusti kokouksen epävirallinen ykkösaihe. Saattaapa arkkipiispan istuimen siirto Helsinkiin saada uutta tuulta purjeisiin sekin.

Ei liene salaisuus, että tietoa Ambrosiuksen eläkkeelle jäämisestä on viime vuodet odotettu kuin kuuta nousevaa. On hän siitä kuulemma jotain suljettujen ovien takana vihjaissutkin, mutta ei koskaan mitään selvää ja sitovaa. Sellainen on tietysti vallankäytölle yleensäkin ominaista; epätietoisuudessa alaiset pysyvät sopivasti varpaillaan.

Yllätyksellisyys kuuluu Ambrosiuksen luonteenlaatuun. Koskaan ei ole voinut olla varma, ovatko asiat seuraavalla kerralla niin kuin ne on kulloinkin sovittu. Mieli muuttuu tai sitten hän on todella taitava taktikko ja ”hämäyksen” mestari. Itse olen joutunut useammin kuin kerran ihmettelemään, että mistäs nyt tuulee. Se on ollut turhauttavaa, eivätkä isotkaan asiat ole tämän vuoksi edistyneet.

Kaksi vuotta sitten, kun aloitin tämän blogin, sain piispalta heti ensi postauksestani epäsuorat moitteet. Ne tulivat niin sanotusti keittiön kautta, koska olin tuohon aikaan seurakunnan luottamustoimessa. Olihan kirjoitukseni loppuosa tietysti räväkkää ja suorasukaista tekstiä, mutta siinä tilanteessahan nyt sitten ollaan. Tosin seuraajansa valinnan suhteen Ambrosius tuskin jää toimettomaksi.

Ei ole salaisuus sekään, että henkilösuhteet kirkon johdossa ovat tulehtuneet. Se on näkynyt paitsi tietynlaisena stagnaationa piispainkokouksen toiminnassa, myös siinä, ettei kriisien jälkihoitoa ole kyetty tekemään. Arkkipiispa Leon ja metropoliitta Ambrosiuksen näkemykset tradition merkityksestä ja ekumeenisista suhteista poikkeavat siinä määrin toisistaan, että kirkko on jo pitkään ollut tältä osin kaksiääninen ellei peräti hajaannuksen tilassa.

Ambrosiuksen lähtö merkitsee ennen pitkää ison ruletin pyörähtämistä kirkon johdossa. Arkkipiispa Leo voi nyt ryhtyä suunnittelemaan eläkepäiville vetäytymistä hänkin. Siihen tuskin vierähtää monia vuosia, koska Leolla on uskoakseni vielä paljon annettavaa rakkaan harrastuksensa karjalan kielen parissa. Moniko edes tietää, että karjalan kielen virallinen asema Suomen vähemmistökielenä vuodesta 2009 on pitkälti hänen ansiotaan.

Kulttuuriharrastuksissa tuskin tulee aika pitkäksi Ambrosiuksellakaan. Hyvät ekumeeniset suhteet luterilaiseen kirkkoon takaavat kelvollista pöytäseuraa pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

Arkkipiispa Johannekselle löytyi eläkepäivillä luonteva rooli äitikirkon piiristä, joten hänellä ei ollut tarvetta pysytellä kotimaan parrasvaloissa. Toivoa sopii, että molemmat eläkkeelle vetäytyvät esipaimenet malttavat pitäytyä uudessa roolissaan, kun sen aika tulee.

Amatöörit asialla

Otsikko on hiukan provo, mutta aihe on tärkeä: asiantuntemus tai sen puute seurakuntien hallinnossa. Kirkkolaki tai -järjestys eivät sano sanaakaan siitä, millaista asiantuntemusta esimerkiksi seurakunnanneuvostoon valittavilta jäseniltä tulisi edellyttää. Jälki on sitten sen mukaista kuten viime vuosina on muutamissa seurakunnissa nähty.

Puolisentoista vuotta sitten kirjoitin: ”Ehkä meillä luotetaan liikaa siihen, että pienen kirkon tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kiinnosta ulkopuolisia. Siihen ei nykyisessä informaatioyhteiskunnassa kannattaisi luottaa. Ei riitä, että asiat tehdään oikein vaan niiden täytyy myös näyttää sellaisilta.”

Seurakunnanvaltuustot valitaan vaaleilla, mutta neuvostoon, jolla sentään on melko laajat toimivaltuudet, voi päästä kuka hyvänsä seurakuntalainen, jonka valtuusto (käytännössä usein kirkkoherra) katsoo sopivaksi. Totta kai asiantuntemustakin arvostetaan, mutta kun sitä ei etenkään pienissä seurakunnissa välttämättä ole tarjolla.

Seurakunnanneuvoston yhtenä tehtävänä on valvoa valtuuston päätösten laillisuutta. Mutta kuka valvoisi, että seurakunnanneuvoston tekemät päätökset ovat lainmukaisia, siitä ei kirkkolaissa tai -järjestyksessä mainita halaistua sanaa. Ongelmia syntyy, kun juridiikan tuntemus seurakunnissa on usein kovin ohkoisella pohjalla.

Tiedän, että kirkollishallituksen mapeissa on läjäpäin oikaisuvaatimuskirjelmiä seurakuntien päätöksistä vuosien varrelta, mutta eihän sen näin pitäisi olla. Kyllä päätösten tulisi kestää päivänvaloa ilman, että joudutaan jatkuvaan valituskierteeseen tai peräti käräjille. Käräjille neuvoston maallikkojäseniä ei tosin helposti saa kuten Lahden tapauksessa nähtiin.

Jos on heppoisella pohjalla asiantuntemus, yhtä heppoiselta vaikuttaa myös neuvoston jäsenten vastuu tehdyistä päätöksistä. Ja jos oikein tiukka paikka tulee, voi esittää sopivasti ”tyhmää” ja piiloutua kirkkoherran, piispan tai jonkun muun teoreettista virkavastuuta kantavan selän taakse. Tällaistakin tapahtuu.

Jokin aika sitten kirjoitin myös: ”Kirkko on kuitenkin julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Parilta viime vuodelta voisi luetella useampiakin kiistanalaisia ratkaisuja, joita olisi syytä tutkia.”

Vai mitä sanotte siitä, että seurakunnanneuvosto tekee seurakunnan tiedotusta koskevan, taloudellisesti varsin merkittävän päätöksen merkinnällä ”Luottamuksellinen” ja pyrkii pitämään pimennossa paitsi seurakuntalaiset, myöskin seurakunnan talousarviosta päättävän valtuuston. Sellaistakin sattuu, mutta ketä kiinnostaa?

Perussyy seurakuntahallinnon hapenpuutteeseen on kuitenkin siinä, että vähillä resursseilla ja heikohkolla osaamisella yritetään ylläpitää kelvollista julkishallintoa, jota luterilaisella puolella – kunnista nyt puhumattakaan – hoitavat virkavastuulla toimivat asiantuntijat, oman alansa koulutetut osaajat. Kuopion pappisseminaarissa, Joensuussa tai ulkomailla hankittu kirkollinen pätevyys ei siihen tasoon oikein riitä.

Ratkaisuksi ei kuitenkaan käy, että hallinto kaapataan hiippakuntiin, piispan peukalon alle, mitä pari vuotta sitten yritettiin. Se johtaa ojasta allikkoon ja päätösten etääntymiseen vielä kauemmas riviseurakuntalaisista.

Jollei ole varaa ylläpitää kunnollista kirkollista julkishallintoa, siitä on syytä luopua kokonaan. Ortodoksikirkon jäsenmäärä Suomessa yltää hädin tuskin tunnetuimpien avustusjärjestöjen tasolle, joten jonkinlainen yhdistysmuoto riittäisi oikein hyvin seurakuntien tarpeisiin. Kirkon tosi olemus ei edellytä nykyisenkaltaista pönötystä ja pöhötystä.

Iskikö sensuuri kirkkokalenteriin?

Uusi kirkkokalenteri vuodelle 2017 tulla tupsahti seurakuntaan, ja sitä heti tutkimaan, mitä yllättävää tällä kertaa on tarjolla. Liekö sensuuria, itsesensuuria vai perinteinen moka, virhe vai unohdus, että kirkon väestötilastot on esitetty kovin supistetussa muodossa. Kun tärkeistä väestömuuttujista esitetään vain kastetut ja kuolleet, joita on yli 300 enemmän kuin edellisiä, voisi äkkinäinen luulla, että kirkko on kuolemassa käsiin.

Alkuvuodesta kuitenkin uutisoitiin, että ”kirkkoon liittyi viime vuonna [2015] ennätysmäärä ihmisiä”. Miksi näitä lukuja ei näy enää kirkkokalenterissa? Siksikö, että samalla jouduttaisiin kertomaan, että kirkosta erosi 849 ihmistä. Ei suinkaan näitä erolukuja ole nyt ruvettu piilottelemaan? Sama koskee kirkon kannalta ei niin mairittelevia avioliittotilastoja, niitäkään ei enää löydy kalenterista.

Kalenterin viikkonäkymän taitossa on palattu kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, jossa viikonpäivät ovat allekkain, eivät vierekkäin. Kalenterin muistiinpanotila ei ole kuitenkaan kasvanut kuten keväällä luvattiin, melkeinpä päinvastoin, sillä muisteltavia pyhiä ja muita asioita on ängetty sivuille aiempaa enemmän.

Onko tärkeätä muistaa 26.11. päivän kohdalla, että ”Suomen hallitus antoi asetuksen Suomen kreikkalais-katolisesta kirkosta 1918” tai että ”Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa (2001–) Leon (Makkonen, 1948–) virkaanastumispäivä” on 16.12. Kun vielä joulupaasto sekä paikoin esi- ja jälkijuhlat on merkattu kullekin päivälle erikseen, eipä ihme, että muistiinpanotilasta on uupeloa. Toisaalta kalenterin tekstit on painettu niin ohkoisella fontilla, että niiden päälle voi mainiosti kirjoittaa.

Matrikkeliosan mittavaa järjestöluetteloa on lyhennetty karsimalla yhteystietoja, koska ne löytyvät yleensä järjestöjen nettisivuilta. Karsintaa on tehty myös itse kalenteriosassa, sillä ekumeenista rukousviikkoa (18.–25.1.) tai saamelaisten kansallispäivää (6.2.) ei sieltä enää löydy.

Arkipäiville sattuvien suurten juhlien päivämäärät olisi minusta voinut painaa punaisella kuten joskus aiemmin, koska ohuesta fontista johtuen juhlat menevät helposti sivu silmien. Joskus muinoin toinen joulupäivä ja toinen pääsiäispäivä noteerattiin niin ikään lisävärillä. Liputuspäivien mustavalkoisessa symbolissa värit ovat väärin päin, joten se muistuttaa Ruotsin lippua!

Neitsyt Marian temppeliintuomisen juhlan (21.11.) nimi oli vuosien 2006–2008 kirkkokalentereissa temppeliinkäyminen. Sitä ennen ja sen ja sen jälkeen on käytetty temppeliintuomista. Sanoilla on vissi ero. Tuominen tähdentää Joakimin ja Annan antaman lupauksen täyttämistä, kun taas käyminen korostaa niitä askeleita, joita kolmevuotias otti temppelin rappusilla kohti suurta, tulevaa tehtäväänsä.

Ja kun oikein perataan ja raavitaan, löytyyhän sieltä kalenterista pari pikku virhettäkin. Vainajien muistelupäivien luettelossa Dimitrin lauantai on merkattu 28.10.:ksi, mutta varsinaisessa kalenteriosassa sijoitettu sentään oikealle päivälle 21.10.  Ja sokeana syntyneen sunnuntain päivämäärä on kai jäänyt vahingossa mustaksi.

Kalenterin nimiölehdeltä ilmenee julkaisija, Suomen ortodoksinen kirkko, mutta mainintaa kalenterin toimittajasta tai toimittajista, jos heitä on useampia, ei löydy mistään. Sitä tietoa olisin kaivannut. Kenelleköhän kalenterista voisi antaa palautetta?

Haluatko miljonääriksi?

Kuva: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

Kirkollishallituksen lokakuun istunnon talousuutiset ovat taas kerran surullista luettavaa. Niin Valamon luostarin kuin Kirkkomuseon säätiönkin talous näyttää matelevan lähinnä mollivoittoisissa lukemissa. Kirkollishallitus jätti vahvistamatta Valamon tilinpäätöksen, koska pyydetyt lisäselvitykset talouden tervehdyttämisestä eivät tyydyttäneet. Luostarilta vaaditaan erityistilintarkastusta, jossa on tarkasteltava erityisesti talouden saneeraussuunnitelman noudattamista.

Valamon luostarin tilikauden 2015 tappio on 245 000 euroa. Vastaavia lukemia löytyy myös menneiltä vuosilta. Tilinpäätöslukuja rumentavat mm. ison rakennuskannan ikääntymisestä johtuvat poistot. Viime vuoden tappiota pienentää luostarin saama 206 000 euron lahjoitus. Jokunen vuosi sitten tappiota paikattiin vanhan päärakennuksen palovakuutuskorvauksella. Luostari ei selvästikään tule toimeen noin 2,5 miljoonan euron vuotuisilla tuloilla, jotka ovat olleet laman vuoksi laskusuunnassa. ”Luostarin toiminta ei ole taloudellisesti terveellä pohjalla”, kirkollishallitus toteaa.

On talouden korjaamiseksi jotain koetettu tehdäkin. Tällä vuosikymmenellä luostarinmäellä on käyty ainakin kolmet yt-neuvottelut, viimeisimmät tänä syksynä 30-vuotisjuhliaan viettävässä Valamon opistossa, josta irtisanotaan kaksi ja osa-aikaistetaan kaksi työntekijää. Luostarin puolelta on uutisoitu vain yhdet lopputilit vuodelta 2013 liiketoimintajohtaja Veikko Haloselle, jonka saneeraustoimet eivät veljestöä miellyttäneet.

Otsikon kysymys viittaa talousvaikeuksissa painiskelevaan Kirkkomuseon säätiöön, jonka hallituksen uudeksi asiantuntijajäseneksi kirkollishallitus valitsi liikemies Pekka Viljakaisen. It-miljonäärinä ja Venäjän hallituksen talousneuvonantajana tunnettu Viljakainen rakennutti hiljattain Joroisiin hulppean tsasounan 40-vuotislahjaksi vaimolleen, joten näyttöä löytyy.

Viljakaisen tehtävänä on vahvistaa säätiössä talouden osaamista, jota totta vie tarvitaan. Museosäätiö syö jo toistamiseen kuormasta hakemalla ennakkoa loppuvuoden kuluihin seuraavan vuoden avustuksesta. Kirkollishallitus myönsi 20 000 euroa pyydetyn 55 000:n sijaan. Säätiölle on jo myönnetty lykkäystä loppuvuoden vuokranmaksuun. Selvitettävää riittää myös keskustalon remontin aikaisissa saatavissa museosäätiöltä.

Kovin kaksisissa kantimissa ei ole myöskään kirkon avustusten varassa elävien järjestöjen talous. PSHV sai lykkäystä viiden vuoden takaisen lainansa (45 000 e) takaisinmaksuun. Tätä taustaa vasten tuntuu kummalliselta, että kirkko laittoi vuosina 2014–2015 peräti 130 000 euroa Lappeenrannan kirkkopäivien kustannuksiin. Päiville osallistui viitisensataa kävijää, joten kirkon tuki yhtä kävijää kohden oli 260 euroa eli reilusti enemmän kuin millä valtio subventoi jokaista oopperalippua!

Miljonäärejä kirkossa totta vie tarvitaan, mutta taloustalkoiden loputtomuus huomioon ottaen – vieläkö haluat miljonääriksi?

Katso: Kirkollishallituksen päätöksiä 25.10.2016

Vladyka Vasilin kuuliaisuus

Harvoin saa luettavaksi yhtä iholle käyvää kuvausta kuuliaisuudesta ja nöyryydestä kuin arkkimandriitta Tiihonin kirjassa ”Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia”. Se on paitsi dokumentti Venäjän kirkon elämästä neuvostovallan puristuksessa, myös kertomus luostareissa ja kirkon hierarkiassa vaikuttaneista isistä. Tarkassa ihmiskuvauksessaan teos on uskollinen venäläisen kertomakirjallisuuden parhaille perinteille.

Kuuliaisuus on luostarikilvoituksen yksi edellytys köyhyyden ja naimattomuuden ohella. Se on tietysti jokaiselle kristitylle sovelias hyve, mutta erityisen vaikuttava on teoksessa esitetty kuvaus kuuliaisuudesta hierarkian korkeammilla portailla kuten vladyka (piispa) Vasilin tapauksessa.

Vladimir Rodzjanko oli taustaltaan aristokraatti, paennut vallankumousta jo viisivuotiaana Serbiaan, jossa myöhemmin avioitui ja vihittiin 25-vuotiaana papiksi. Titon Jugoslaviassa hän istui kaksi vuotta vankileireillä, siirtyi sitten Pariisin kautta Lontooseen, jossa toimitti Neuvostoliittoon suunnattuja BBC:n kirkollisia radio-ohjelmia.

Surožin metropoliitta Anthony (Bloom) esitti leskeksi jääneelle isä Vladimirille vihkiytymistä munkiksi, minkä jälkeen hänet vihittäisiin piispaksi Washingtoniin. Jokapäiväisten huolien ja suuren vastuun lisäksi piispuus venäläisten emigranttien parissa merkitsi köyhyyttä, joskus jopa suoranaista kurjuutta, minkä 65-vuotias piispakandidaatti hyvin tiesi.

Ennen munkiksivihkimystä isä Vladimir lausui: ”Isä Antoni, (…) siveyslupauksen suhteen kaikki on minulle selvää, samoin kuin köyhyyslupauksen, ja rukouksen. Mutta kuuliaisuudesta en tajua yhtään mitään!” Hämmästyneelle isä Anthonylle hän selvitti joutuvansa piispana antamaan käskyjä ja johtamaan ihmisiä. ”Kenelle minä siis olen kuuliainen, ketä minä tottelen?”

Hetken mietittyään metropoliitta vastasi: ”Sinun pitää olla kuuliainen jokaiselle ihmiselle, jonka kohtaat elämäsi varrella, mikäli hänen pyyntönsä ei käy yli voimiesi eikä ole ristiriidassa Evankeliumin kanssa.” Käsky oli isä Vladimirille mieluinen, mutta lähipiiri, johon kirjan kirjoittajakin lukeutui, sai kyllä kärsiä siitä.

Monia vuosia myöhemmin, kun piispa Vasili taas kerran vieraili Moskovassa, hänet pysäytti kadulla vanha mummo, joka oli autuaan tietämätön ketä puhutteli: ”Batjuška (pappi), auta sinä minua, siunaa huoneeni!” Ennen kuin seurassa ollut kirjoittaja ehti kissaa sanoa, piispa Vasili oli jo ilmaissut suostuvansa pyyntöön.

Tärkeät asiat jäivät sikseen ja seurue riensi Moskovan toiselle laidalle noutamaan ensin kodinpyhityksessä tarvittavaa välineistöä, ja sitten ruuhkaiseen metroon ja muutaman vaihdon jälkeen Moskovan laitakaupungille, josta vielä 40 minuutin matka täpötäydessä bussissa mummon asunnolle.

Lopulta piispa Vasili siunasi mummon kahdeksan neliön kokoisen huoneen yhtä syvällisen rukouksellisesti ja juhlavasti kuin toimitti jumalanpalveluksetkin. Sen jälkeen hän istahti pöytään onnellisen mummon kanssa nauttimaan teetä, pieniä kuivia rinkeleitä ja vanhaa kirsikkahilloa. Ottipa vielä lähtiessään kiitollisena vastaan mummon vaivihkaa työntämän ruplan setelin (Venäjällä on tapana maksaa toimituksista). ”Kiitos sinulle, pelastakoon Herra sinut! (Spasi Gospodi!)”, mummo virkkoi jatkaen: ”Nyt voin kuollakin tässä huoneessa onnellisena.”

Kirjassa on toinenkin kuvaus yllättävästä matkasta ja sen saamasta käänteestä, tällä kertaa 600 kilometrin päässä Moskovasta. Tiellä oli tapahtunut liikenneonnettomuus ja vladykaa pyydettiin lukemaan rukoukset vainajalle. Kävi ilmi, että vainaja oli vuosikaudet kuunnellut BBC:n lähetyksiä ja pitänyt isä Vasilia kaukaisena rippi-isänään, vaikkei ollut häntä tavannut. Vladyka puhkesi itkuun ja polvistui hengellisen lapsensa eteen.

- -
Teoksen tiedot:
Arkkimandriitta Tiihon (Ševkunov): ”Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia” (2016)
Julkaisija: Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö. Kustantaja: Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö
Alkuperäisteos julkaistu Moskovassa 2011. Käännös: viitankantajanunna Jelena (Irmeli Talasjoki). Suomenkielinen teos on myöskin Valamon kirjakerhon jakelussa.

"Kastamatta jättäminen on uskonnollista heitteillejättöä"

Neutraalius ei ole nykyisin kovin hyvässä huudossa muualla kuin kasvatuksessa. Eilinen (2.10.) Hesari julisti kahdellakin otsikolla ”Naiseus ei ole koskaan neutraalia” ja ”Neutraalia asekauppaa ei ole”. Edellinen pyrki todistamaan, että naiseudesta on naiselle usein joko hyötyä tai haittaa ja jälkimmäinen taas sitä, että Buk-ohjustesteillä voi olla Suomelle kauppapoliittisia seurauksia.

Kirkollisen neutraliteettipommin purkajaksi ryhtyi puolestaan viime perjantaina (30.9.) Mikkelin piispa, TT Seppo Häkkinen Suomen Kuvalehden blogikirjoituksellaan ”Lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan”. Se löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Häkkinen arvostelee viime vuosina uskontokasvatukseen kohdistunutta neutraalisuuden vaatimusta, jonka varjolla on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus. Tällainen neutraalisuus ei ole Häkkisen mukaan kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Se riistää lapselta oikeuden omaan uskontoon.

Häkkisen näkemys on helppo hyväksyä, vaikkakin hän kirjoittaa tietysti valtauskonnon edustajana. Ei ole näet mitenkään tavatonta, että oppilasainekseltaan monikulttuurisissakin kouluissa useimmin vieraileva päivänavauksen pitäjä on ev.lut. seurakunnan edustaja. Ortodokseja saati islaminuskoisia harvemmin edes pyydetään.

Blogitekstin fokus on kuitenkin lapsikasteiden laiminlyönnissä, mikä ikävä kyllä koskettaa yhä enemmän myös meitä ortodokseja. Lapsikasteiden määrä on nimittäin vähentynyt kirkossamme, mihin rekisterinpitäjä Harri Tajakka kiinnitti huomiota jo pari vuotta sitten.

Yhä useammin lapsi jätetään kastamatta sillä perusteella, että lapsi voisi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo ja mihin liittyy vai uskooko ja liittyykö mihinkään. Häkkisen mukaan tämä kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä. Se on myös suuri kasvatuksellinen harha, koska ihmismieleen ei jää mitään uskonnolle varattua lokeroa, joka ei aikuisikään mennessä täyttyisi jollain muulla, jos on täyttyäkseen.

Häkkinen muistuttaa, että jos lapsi jää vaille uskonnollista kasvatusta, hänellä ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia. Hyvää tarkoittavat kasvattajat tulevat piilottaneeksi lapselta oven, jonka löytäminen voisi myöhemmässä elämän vaiheessa olla ratkaisevan tärkeää.

Uskonnottomuutta on usein puolusteltu neutraalina maailmankatsomuksena. Häkkinen siteeraa dosentti Heikki J. Koskista, joka on kutsunut tällaista ajattelua neutraliteetti-illuusioksi. Koskisen mukaan katsomuksellisesti neutraalia lähtökohtaa ei ole olemassa.

Jos lapsi on jäänyt kastamatta, asian voi aina korjata ottamalla yhteyttä seurakuntaan. Kaste ja uskonnollinen kasvatus ovat vanhempien ratkaistavia asioita, joten vastuuta ei voi vierittää muille, ei toiselle puolisolle tai sekulaarille mielipideilmastolle. Laiminlyönnin seurausten kanssa jokaisen vanhemman on elettävä elämänsä loppuun saakka.

Uskonnonopetus pahassa sivuluisussa

Kuluva syyslukukausi on alkanut luvalla sanoen hiukan ristiriitaisissa tunnelmissa. Kouluihin on saatu uudet opetussuunnitelmat, jotka näyttävät villitsevän kuntien opetusviranomaisia miltei mielivallan partaalle. Helsinki on määräämässä, että digilaitteita pitää käyttää 70:ssä ja ilmiöpohjaista opetusta 40 prosentissa lukio-opetuksesta. Kirjailija ja opettaja Arno Kotron kriittinen artikkeli aiheesta löytyy täältä.

Digilaitteita varmaan kaikki tuntevat jonkin verran, mutta mitä kummaa on ilmiöpohjainen opetus? Itse törmäsin siihen vuosi sitten, kun erään koulun ortodoksioppilaita ei päästetty koululaisliturgiaan samalle viikolle sattuneen ilmiöopetuksen vuoksi. Kokonaisen ilmiöviikon teemana oli ”kotikansainvälisyys”. Kysyin seuraavalla viikolla, mitä oppilaat olivat tehneet, ja he kertoivat käyneensä haastattelemassa Lidlin myyjiä!

Ilmiöpohjaisen opetuksen ideana on, että luovutaan perinteisestä oppiainejaosta ja valitaan jokin todellisuuden ilmiö, jota tarkastellaan eri näkökulmista. Kotron mielestä erillistä ilmiöopetusta ei juurikaan tarvittaisi, vaan tällaisen tarkastelutavan tulisi olla kaiken aikaa opettajien ja oppilaiden korvien välissä.

Joku kollegoistani kysyi, eikö ortodoksinen koululaisliturgia olisi ollut kotikansainvälisyyttä parhaimmillaan? Niin minustakin. Koulun rehtori ja muu opettajakunta ei vain ollut nähnyt ortodoksisen uskonnon kansainvälistä ulottuvuutta, joten oppiaine syrjäytettiin teeman käsittelystä. Pelkäänpä, että näin tulee tapahtumaan jatkossakin, mikäli tämänkaltainen ilmiöopetus yleistyy.

Kunnat ovat paikka paikoin pistäneet vähemmistöuskontojen opetuksen todella ahtaalle milloin säästösyistä, milloin opetuksen ”kehittämisen” nimissä. Ala- ja yläkoulujen oppilaita tungetaan samaan ryhmään, minkä vuoksi uskonnonopettajien tuntimäärät vähenevät ja opetuksen laatu kärsii. Opetusta keskittämällä ja hankaloittamalla oppilaita ohjataan tehokkaasti enemmistön uskonnonopetuksen piiriin. Eräässä kunnassa kaikkien vähemmistökatsomusten oppilaat on koottu yhteen ja samaan opetusryhmään!

Tässä kohtaa usein muistutetaan, ettei perusopetuslaki ole muuttunut, vaikka kuntien sooloilusta saattaisi toisin päätellä. Sen tulisi edelleen turvata oman katsomusaineen opetus vähemmistöön kuuluvalle. Laki on kuitenkin laiha lohtu, jos kuntien lainkuuliaisuus on niin huonolla tolalla kuin se nykyisin näyttää olevan.

Mutta sitä saa, mitä tilaa. Lainsäädännöllä kunnille annettiin takavuosina valtavasti lisää tehtäviä, ja kun rahat eivät riittäneet, kunnat saivat itse päättää, miten rahansa käyttävät. Opetusalalla on menty jopa niin pitkälle, ettei opetushallituksella ole enää mitään toimivaltuuksia edes selvissä perusopetuslain rikkomistapauksissa.

Ortodoksisen perinteen siirto on ollut viime vuosikymmenet hyvin pitkälle kouluopetuksen varassa. Mitä tapahtuu sitten, kun oman uskonnon opetukselta putoaa kokonaan pohja pois? Kirkolla ei ole toistaiseksi mitään b-suunnitelmaa tällaisen tulevaisuuden varalle. Katolisella kirkolla on sunnuntaikoulunsa ja siellä kirkossa käydään muutenkin perhekunnittain. Mistäpä polkaistaan meille mitään vastaavanlaista aktiivisuutta?

Piirros: ortoboxi.fi