Tilastojen karua kertomaa

Vapaa-ajattelijat ennättivät jo viime viikolla uutisoida ortodoksien vilkkaasta kirkosta eroamisesta ja uutinen upposi mediaan kuin kuuma veitsi voihin. Kirkostamme todellakin erottiin viime vuonna jäsenmäärään suhteutettuna 1,3 kertaa useammin kuin luterilaisesta, joskin myös kirkkoon liittyjiä oli suhteessa neljä kertaa enemmän.

Ortodoksisesta kirkosta erosi viime vuonna 849 henkilöä, joista 727 käytti edellä mainitun uutisen mukaan eroakirkosta.fi-palvelua. Ortodoksisen kirkon oma uutinen ennätyssuuresta kirkkoon liittyjien määrästä (1063) ei taida mennä yhtä hyvin jakeluun.

Kirkon uutinen näyttää perustuvan ajatukseen, että liittymisiä ja eroamisia voimakkaammin jäsenmäärään vaikuttaisi kastettujen ja kuolleiden välinen suhdeluku. Kyllähän se vaikuttaa, mutta vaikuttaako voimakkaammin, on jo toinen juttu.

Ev.lut. kirkossa yhtä kastettua kohti oli viime vuonna 1,13 kuollutta, kun meillä vastaava suhdeluku on peräti 1,69. Koska sattuneesta syystä ei voi sanoa, että meillä kuollaan liian usein, on sanottava, että meillä on liian vähän kastettavia, jotta jäsenistön ikärakenne saataisiin oikaistua ja jäsenmäärän kehitys takaisin kasvu-uralle.

Kirkosta eroamisten vaikutus jäsenmäärään on joka tapauksessa dramaattisempi. Toissa vuonna (2014), jolloin kastettujen ja kuolleiden määrät pysyivät kutakuinkin ennallaan edelliseen vuoteen verrattuna, kirkon jäsenmäärä putosi lähes parilla sadalla hengellä nimenomaan ennätyssuuren kirkosta eroajien määrän (926) vuoksi. Edes liittyjien määrän kasvu yli tuhanteen ei riittänyt paikkaamaan väen vähenemistä.

Kirkkoon liittyjien määrä on koko 2000-luvun vaihdellut tuhannen kahta puolta vuosittain. Liittyjien ikärakenteesta kertonee jotain se, ettei kastettujen määrä ole kuitenkaan näinä vuosina lisääntynyt, pikemminkin päinvastoin. Kirkon rekisterinhoitaja Harri Tajakka tarjosi pari vuotta sitten selityksen lapsikasteiden määrän vähenemiselle: lapsia jätetään aiempaa enemmän kastamatta [ortodoksisen] kirkon jäseniksi.

Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin lapsia jätetään kokonaan kastamatta, vai kastetaanko heitä taas lisääntyvässä määrin luterilaiseen kirkkoon? Seka-avioliitoissahan molemmat ratkaisut ovat mahdollisia ja melko ilmeisiäkin riippuen siitä, onko ortodoksin puolisona luterilainen vai väestörekisteriin kuuluva.

Ortodoksien solmimista avioliitoista yli puolet oli viime vuonna siviilivihkimisiä, mikä kertoo karua kieltään jäsenistön kirkollisen sitoutumisen asteesta. Ortodoksisia vihkimisiä oli runsas neljännes ja muita, lähinnä luterilaisia vihkimisiä viidennes.

Heikosta sitoutumisesta ja/tai huonosta kotoutumisesta kirkkoon kertoo myöskin kirkosta eroavien jatkuvasti suuri määrä. Eroajissa täytyy olla varsin runsaasti myös kirkkoon vastikään liittyneitä. Kirkostamme on sen myötä tullut läpikulkupaikka monille hengellistä kotia tai muuta lohtua etsiville. Se on surullista. Onkohan sille jotain tehtävissä?

Paastoava kirkko

Ortodoksista kirkkoa luonnehditaan usein ylösnousemuksen kirkoksi. Sitä se tietysti onkin. Mutta yhtä lailla kirkkoamme voisi kutsua myös paastoavaksi kirkoksi etenkin näin suuren paaston valmistussunnuntaiden lähestyessä. Suuri paasto onkin neljästä paastokaudesta ainut, johon kirkko johdattaa ja jossa se tukee jäseniään myös jumalanpalveluselämässä.

Paastoavan kirkon sijasta pitäisi tietysti puhua paastoavista ortodokseista, mutta heistähän meillä ei ole – eikä oikeastaan kuulukaan olla – tarkempaa tietoa: ”Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 16:17–18).

Joka tapauksessa neljän vuotuisen paastokauden mukaan laskettuna keskimäärin noin kolmannes ortodoksisesta kirkkovuodesta on paastoaikaa. Kun tähän lisätään vielä kaksi viikoittaista paastopäivää sekä erilliset paastopäivät, niin paastopäiviä onkin noin puolet kirkkovuodesta! Näin laajana paastoa noudatettaneen lähinnä luostareissa.

Pitkien paastokausien vastineeksi kirkkovuoteen kuuluu myös neljä* paastotonta jaksoa; Tuhlaajapojan viikko, viikko pääsiäisen ja helluntain jälkeen sekä puolitoista viikkoa joulun jälkeen. Itse asiassa paastoaminen on mainittujen juhlapäivien jälkeen kokonaan kielletty, koska näin halutaan korostaa juhlan suurta merkitystä ja suoda tietysti helpotusta paastossa kilvoitelleille. (*korjattu 14.1.)

Pääsiäisen varhaisen ajankohdan (27.3.) vuoksi myös helluntain jälkeinen apostolien paasto on tänä vuonna melko pitkä, runsaat viisi viikkoa. Lyhimmilläänhän se kestää vain viikon. Kaksi kesäpaastoamme sijoittuvat miltei parhaaseen grillikauteen, joten ne taitavat mennä useimmilta sivu suun ainakin ruokavalion osalta.

Kahdenlaisen paaston, hengellisen ja ruokapaaston, tärkeysjärjestyksestä taitetaan peistä miltei vuosittain. Toteanpa vain, että edellinen ei oikein ota sujuakseen ilman jälkimmäistä, jos sittenkään. Jälkimmäisestä taas on tullut aikakauslehdistössä jokakeväinen teema ilman mitään kytköstä paaston perimmäiseen tarkoitukseen, Kristuksen ylösnousemuksen juhlan vastaanottamiseen.

Alussa mainitsin, että suureen paastoon valmistautumista ja paastokilvoittelua tuetaan myös kirkon jumalanpalveluselämässä. Ensimmäisellä paastoviikolla toimitettavat katumuskanonit ja viikoittaiset ennenpyhitettyjen lahjain liturgiat tarjoavat hengellistä evästä paaston tielle.
Myös katumuksen sakramenttiin olisi hyvä osallistua paaston aikana.

Suuren paaston valmistussunnuntaiden evankeliumiteksteistä nousevat teemat; kaipaus, nöyryys, paluu/katumus, viimeinen tuomio/rakkaus ja anteeksiantamus, johdattavat hienolla tavalla kohti paaston hiljaisuutta. Suokaamme itsellemme tämä tilaisuus uudistaa suhteemme Jumalaan, lähimmäisiin ja omaan sisimpäämme.

Elämmekö unessa?

Otsikon kysymys on lainattu opetusneuvos Yrjö Kallisen (1886–1976) samannimisestä puhekokoelmasta, joka ilmestyi vuonna 1971. Kallinen oli poliitikko ja maineikas puhuja, jonka pääteesinä oli ajatus, että nykyihminen elää ikään kuin valveunessa. Se estää häntä näkemästä mahdollisuuksia muutokseen, oman itsensä löytämiseen ja kääntymästä pois kärsimyksen ja itsetuhon tieltä.

Kallinen oli paradoksien mies. Hänet tuomittiin neljästi kuolemaan ja valittiin pasifistina Pekkalan hallituksen puolustusministeriksi. Hän erosi kahdesti evankelis-luterilaisesta kirkosta ja liittyi kahdesti takaisin. Hän oli perehtynyt itämaiseen filosofiaan ja teosofiaan, mutta ei kuitenkaan sitoutunut oppeihin tai uskontoihin vaan enemmänkin etsi niitä yhdistäviä piirteitä.

Kallisen kenties vaikuttavin esiintyminen tapahtui pitkänperjantain iltana 1971 laajassa TV-haastattelussa, jossa hän käsitteli tuota unessa elämisen tematiikkaa. Haastattelu löytyy kokonaisuudessaan sekä mainitusta kirjasta että Ylen Areenasta. Esa Kirkkopellon näytelmää  (1995) Yrjö Kallisesta esitetään parhaillaankin Turun ylioppilasteatterissa.

Kallisen suhde kristinuskoon oli ambivalentti. Yhtäältä hän arvosteli institutionalisoitunutta kristinuskoa siitä, ettei se ole kyennyt viemään Kristuksen opetuksia käytäntöön, mistä kaksi kauhistuttavaa maailmansotaa ovat äärimmäisiä esimerkkejä. Toisaalta hän ihaili suuresti nuoruutensa Oulun aikaisen Pelastusarmeijan luutnantin, Saara Pärnäsen käytännöllistä kristillisyyttä ja elämänasennetta.

Kallinen teki pääosan työvuosistaan osuustoimintaliikkeen parissa. Armoitettuna puhujana hän oli kysytty vieras erilaisissa valistustilaisuuksissa mm. vankiloissa ja AA-kerhoissa. Hän uskoi yksilön omakohtaisesta heräämisestä liikkeelle lähtevään muutokseen.

Kallisen kriittinen arvio kristinuskosta näyttää pohjautuvan pääasiassa kokemuksiin oman aikansa luterilaisuudesta. Katolinen kirkkokin sai arvostelua osakseen, mutta ortodoksit hän jätti rauhaan. Syynä saattoi olla paitsi ortodoksien näkymättömyys julkisessa keskustelussa, kenties sekin, että Kallinen tunsi hyvin Dostojevskin ajattelua.

Entä olisiko Kallisella jotain annettavaa tämän päivän ortodokseille?

Vuonna 1968 pitämässään puheessa hän lainaa tunnetun brittiläisen biologin, kirjailijan ja humanistin, Unescon ensimmäisenä johtajana toimineen Julian Huxleyn teesiä uskonnosta ilman ilmoitusta. Sehän on tietysti jo ajatuksenakin vieras meille ilmoitususkoon kasvaneille kristityille, mutta jatketaanpa.

Kallisen tulkinnan mukaan dogmit, opinkappaleet ja myytit eivät ole uskonnon oleellisin osa vaan se, että ”Jumala on tässä ja nyt – näiden pöytien ääressä, hetkestä hetkeen (…) se on kaikessa, se on syntisessä, langenneessa, epäonnistuneessa niin kuin onnistuneessakin.” Kaiketi hän puhuu tässä ihmisestä Jumalan kuvana, vaikkei käytäkään juuri tuota termiä.

Kallinen näyttää uskovan, että jos ihminen löytää itsestään Jumalan kuvan, se merkitsee vääjäämättä uskonnollisen perspektiivin laajentumista ymmärtämään ja tietyssä mielessä hyväksymään myös muut uskonnon muodot, – ”mikäli ne tekevät hyvää, koettavat auttaa kärsiviä, [ja] helpottaa ihmiskunnan hätää.” Muodolla ei ole Kallisen mukaan väliä, sillä ”hedelmistähän puu tunnetaan. Jos se on oikeata Jumalasuhdetta, niin se näkyy oikeana elämänä, auttamisen tahtona.”

Tästähän ei ole pitkä matka vuorisaarnan kuvaukseen viimeisestä tuomiosta: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne….” (Matt. 25: 31–46). Useamman kuin kerran olen kuullut kuinka kirkoissamme julistetaan, että tässä on itse asiassa kaikki, mitä meiltä odotetaan. Mitähän me sitten vielä odotamme?

On jouluyö, nyt laulaa saa

Suomessa ortodokseilla ei ole ollut omaa hengellistä joululauluperinnettä ehkä muutamaa Vaeltajan laulujen joululaulua lukuun ottamatta. Kristuksen syntymäjuhlan kirkkoveisuja sitä vastoin on, mutta ne soveltuvat harvoin kansanlauluiksi, eikä niitä ole siihen tarkoitettukaan. Olemme siis olleet suuresti riippuvaisia läntisen perinteen hengellisistä joululauluista.

Seitsemän vuotta sitten asiaan tuli parannusta, kun OKJ julkaisi Maria Takala-Roszczenkon kokoaman, kääntämän ja sovittaman nuottijulkaisun ”Ortodoksisia joululauluja itäslaavien mailta”. Se otettiin ilolla vastaan kirkkomme kuoroissa, ja vuonna 2009 julkaistu CD ”Julistaa viestin tähtönen” teki näitä koljada-lauluja tunnetuksi myös tavalliselle kirkkokansalle.

Koljada-laulujen nuottijulkaisu ja Ortodoksisen kamarikuoron äänilevy olivat merkittävä kulttuuriteko kahdestakin syystä. Ensinnäkin ne osoittavat, että ortodokseilla on tarjota myös omaehtoista hengellistä joulumusiikkia, eikä joka käänteessä ole tarpeen turvautua läntiseen lainaan. Toiseksi ne tähdentävät joulun merkitystä ennen muuta Kristuksen syntymäjuhlana.

Monet tutut hengelliset joululaulumme ovat peräisin keskieurooppalaiselta kulttuurialueelta, Saksasta, Itävallasta ja Ranskasta. Angloamerikkalainen joulumusiikki on suuntautunut ehkä enemmän kevyemmälle osastolle. Suomalaiset klassisen musiikin säveltäjät ovat niin ikään jättäneet pysyvän jäljen hengellisen joulumusiikin saralle.

Joulumusiikin genre on kuitenkin uudistunut viime vuosikymmeninä. Tuttujen hengellisten joululaulujen rinnalle on noussut uusia, jo klassikoiksikin muodostuneita joululauluja. Samalla rajanveto hengellisen ja muun joulumusiikin välillä on muuttunut ehkä hiukan häilyväksi, eikä välttämättä hengellisen musiikin tappioksi.

Uudemman ajan hengellisiin joululauluihin lukeutuvat Jaakko Löytyn ja Pekka Simojoen laulut ”Nyt taivaat avautuu” (1973) ja ”Tulkoon joulu” (1985), joista etenkin jälkimmäinen on saanut runsaasti soittoaikaa radiossa myös tänä jouluna. Samaan suosikkilaulujen sarjaan on noussut Vexi Salmen sanoittama ja Kassu Halosen säveltämä ”Sydämeeni joulun teen” vuodelta 1988.

Joulu herättää myös ristiriitaisia tunteita, sillä kristikunnan suuresta juhlasta on tekemällä tehty myös suuri kulutusjuhla. Yhtäältä pitäisi ostamalla nostaa Suomi suosta, mutta toisaalta monia kalvaa huoli toimeentulosta ja ympäristön tilasta. Joulun sanoma sopii huonosti yhteen kulutusyhteiskunnan arvojen kanssa.

Myös sota ja joulu muodostavat sovittamattoman ristiriidan. Lajityypin tunnetuin klassikko lienee John Lennonin ja Yoko Onon ”Happy Xmas (War Is Over)” vuodelta 1971. Tämä Vietnamin sodan vastainen laulu muistuttaa yhä, että sodat eivät ole ohitse, päinvastoin. Vuosikymmen myöhemmin julkaisi Hassisen Kone oman kriittisen kannanottonsa Ismo Alangon sävelin ja sanoin:

”Kuusen kauniit kynttiläiset hiljaa lepattaa, Jeesus-lapsen kasvot luo kuulasta valoaan. Ja tykit sylkee kuolemaa ja tuoksu napalmin. Kun joululapsen nimeen kaikuu käsky majurin. On jouluyö ja nyt laulaa saa...” Tuskallisen ajankohtaista tekstiä myös meille ortodokseille, kun ajatellaan vaikkapa Syyrian ja erityisesti Ukrainan tilannetta.

Kaikesta huolimatta, siunattua joulun aikaa suuren ektenian (2001) sanoin:
”Rukoilkaamme Herraa, että hän päästäisi meidät kaikesta vaivasta, vihasta, vaarasta ja hädästä [ja antaisi rauhantahtoa ja sovintomieltä eri tahoilla maailmaa sotiville].”
--

YouTube-linkkejä em. äänitteisiin:
"Ilosanoman nyt saamme"
"Nyt taivaat avautuu"
"Tulkoon joulu"
"Sydämeeni joulun teen"
"Happy Xmas (War Is Over)"
"On jouluyö, nyt laulaa saa"

Katse kirkon ydinasioihin

Kirkon uusi tavoite- ja toimintasuunnitelma vuosille 2016–2020 hyväksyttiin marraskuun kirkolliskokouksessa eleettömästi ja ilman suuria tunteita. Tiedä sitten, johtuiko tämä uskon puutteesta vai aidosta yksituumaisuudesta – ehkä molemmista. Suunnitelmia tulee ja suunnitelmia menee, saattoi moni ajatella.

Uudessa tavoite- ja toimintasuunnitelmassa on paljon hyvää. Se on edellistä lyhyempi ja kiteytyneempi, vain nelisen liuskaa tekstiä aiemman yhdeksän sijaan. Maailmojen syleilyn sijasta on keskitytty kirkon ydinasioihin.

”Alkavan viisivuotiskauden keskeisin tavoite on vahvistaa yhteisöllisyyttä, tavoittaa ja aktivoida entistä useampia kirkon jäseniä ja sitouttaa heidät kirkon toimintaan.” Taidatkos selkeämmin sanoa, mistä kirkon ydinongelmassa on kysymys. Ja vielä aivan konkreettisesti: ”Samalla on (…) lisättävä osallistumista jumalanpalveluksiin ja pyhiin toimituksiin.”

Kuinka temppu tehdään, sen toimintasuunnitelman laatijat ovat jättäneet toteuttajien eli seurakuntien pohdittavaksi. Kuitenkin todetaan, että tavoitteen saavuttaminen edellyttää ”entistä osallistavampien toimintamuotojen kehittämistä.” Mitähän ne voisivat olla?

Jumalanpalvelukset ovat kirkon ”ykkösnyrkki”, ja se on suunnitelman päälinjauksissa selvästi todettu: ”Jumalanpalvelukset ovat kirkon ydin. Jumalanpalvelusten toimittaminen on kirkon keskeisin työ kaikkialla.” Kirkon jäsenille vaaditaan osallistumismahdollisuuksia palveluksiin ja toimintaan koko maassa (!), mutta loppuasiakirjasta ei löydy konkreettisia keinoja tuon tavoitteen toteuttamiseksi.

Suunnitelmassa korostetaan myös lähimmäisvastuuta (diakoniaa) ja kirkon kasvatustehtävää. Aikuiskasvatukseen on asetettu paljon toiveita aktiivisuuden lisäämiseksi. Kirkon jäsenten odotukset ja ihmisten sitoutumistavoissa tapahtuneet muutokset aiotaan ottaa huomioon.

Peruspulmana esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan järjestämisessä on kirkon alueellisesti
heterogeeninen väestörakenne. Helsingissä on helppo saada koolle pari-kolmekymmentä asiasta kuin asiasta innostunutta, mutta teepä sama temppu maakunnissa! Siihen meitä ortodokseja on monin paikoin yksinkertaisesti liian vähän.

Joka tapauksessa seurakuntia tullaan jatkossa hiillostamaan aiempaa enemmän uuden suunnitelman ajatusten viemiseksi käytäntöön. Hiippakuntiakin (piispoja) on vastuutettu ohjaamaan suunnitelman toimeenpanoa. Saapa nähdä, riittääkö heillä siihen vielä motivaatiota. Toivottavasti riittää.

Uusi tavoite- ja toimintasuunnitelma löytyy TÄÄLTÄ.

Kuka on lähimmäisesi?

Uskonnonopettajan työn parhaita puolia on, että se inspiroi tuon tuosta pohdiskelemaan itsestäänselvyyksiä uudelta näkökannalta. Suurin kiitos tästä kuuluu niille oppilaille, jotka eivät päästä opettajaansa helpolla. Kristinuskon perusasioissakin riittää pohtimista, onhan kyseessä usko, joka on täynnä paradokseja kuten apostoli Paavali jo osoitti!

Neljännen luokan kurssilla luetaan Jeesuksen vertauksia, joista osa on luvalla sanoen hiukan vaikeaselkoisia. Vai miten selittäisitte vaikkapa sinapinsiemenvertauksen merkitystä 9–10-vuotiaille, kun ei Raamatussa ole viitteitä siitä, että se olisi auennut opetuslapsillekaan.

Kertomukset tuhlaajapojasta tai laupiaasta samarialaisesta on helpompi selittää, joskin rationaalinen ajattelu haraa tuhlaajapojan tapauksessa kovasti vastaan. Mutta onpa tuosta toisestakin vertauksesta keksitty tehtäväkirjaan todella kimurantti kysymys: ”Ketkä ovat lähimmäisiäsi?”

Yllättävän monella oppilaalla vastaus kiertyy oman perhepiirin, kavereiden tai enintään sukulaisten ympärille. Mutta onko tuo nyt ihme, kun eivät vertauksen juutalainen pappi ja alttaripalvelijakaan nähneet ryöstettyä ja puolikuollutta miestä omana lähimmäisenään!

Kysymys avun tarpeessa olevien auttamisesta on tänä päivänä hiukan mutkikkaampi kuin Jeesuksen aikana. Ei sen vuoksi, etteikö meillä olisi mistä jakaa, vaan lähinnä siksi, kuinka kauas kunkin omasta elinpiiristä lähimmäisenrakkauden ja laupeudentyön velvoitteen voidaan kohtuudella katsoa ulottuvan.

Jeesuksen aikanahan leskiä, orpoja, sairaita ja rampoja olivat kadunvieret täynnään, joten autettavat olivat käden ulottuvilla. Kukaan ei myöskään voinut vedota siihen, että yhteiskunta huolehtii vähäosaisista. Meillä sitä vastoin huolenpito avun tarpeessa olevien lähimmäisten perustarpeista on hyvin pitkälle ulkoistettu korkean verotuksen kautta tapahtuvaksi. Yllättävän vähän tätä ulottuvuutta on tuotu esille.

Tuohon aikaan ei myöskään välittömästi tiedetty kaukaisten maiden hädästä saati että olisi organisoitu mittavia kansainvälisiä avustusoperaatioita. Uusi Testamentti tuntee ainoastaan yhden laajemman avustuskeräyksen, kun apostoli Paavali toimitti perustamissaan seurakunnissa kerättyjä varoja Jerusalemin pyhille (esim. Room. 15:25-26).

Mitenpä vastata tuohon otsikon kysymykseen, kun maailman hätä vyöryy uutisista tunnin välein tajuntaamme. Mikä on kylliksi ja riittävää, kun ei kaikkia kuitenkaan voi auttaa? Entä mitenkähän tuo vertaus kuuluisi, jos se kirjoitettaisiin tämän päivän todellisuudesta käsin?

Neuvostojen valta

Heti alkuun lämpimät onnittelut seurakuntavaaleissa valtuustoon jo valituille ja niille, jotka tullaan kuluvan viikon aikana valitsemaan – vaalihan on suurimmassa osassa seurakuntia vielä kesken. Ja lohdutuksen sana niille, jotka jäävät valitsematta: peli ei ole missään nimessä vielä menetetty. Todelliset vallankäyttäjät valitaan vasta tammikuussa!

”Valta neuvostoille!” huudettiin kurkku suorana vajaat sata vuotta sitten itänaapurissa, jossa tehtiin uutta uljasta isänmaata. Nythän tiedetään, miten siinä kävi, vaikka ikävästi näyttää historia tässäkin toistavan itseään, vieläpä Venäjän kirkon suosiollisella myötävaikutuksella.

Meidän kotoisessa pikku kirkossamme valta on jo neuvostoilla. Ai, kuinka niin? Lukekaapa ortodoksista kirkkolakia ja -järjestystä. Valtuuston valitsemilla seurakunnanneuvostoilla on todellakin aika tuhdisti valtaa, jos arvon neuvokset haluavat sitä käyttää tai huomaavat käyttävänsä.

”Seurakunnanneuvoston tehtävänä on edistää seurakunnan hengellistä elämää, vastata seurakunnan hallinnosta ja taloudenhoidosta sekä seurakunnanvaltuuston päätösten (…) laillisuuden valvonnasta (…) edustaa seurakuntaa ja käyttää sen puhevaltaa…” Siinäpä muutama valikoitu kohta kirkkolaista. –Vieläkö valta kiinnostaa?

Seurakunnanneuvoston vastuu talousasioissa on tainnut jäädä epäselväksi ainakin niissä seurakunnissa, joiden sotkuja joudutaan setvimään raastupaa myöten. Tuskinpa asia on kovin selvä muuallakaan. Lahden tapauksessa seurakunnanneuvostoa ei asetettu oikeudelliseen vastuuseen, mutta se ei suinkaan tarkoita, etteikö neuvostoilla ylipäätään olisi vastuuta seurakuntien varojen käytöstä.

Kirkkojärjestyksen mukaan seurakunnanneuvoston kuuluu muun muassa yleisesti johtaa seurakunnan toimintaa, huolehtia kirkkomusiikki-, kasvatus- ja diakoniatoiminnan sekä tiedotuksen järjestämisestä ja käyttää työnantajan puhevaltaa merkittävissä asioissa.

Seurakunnanneuvosto ei todellakaan ole vain valtuuston päätösten valmistelija tai pelkkä kirkkoherran kumileimasin. Neuvostolla on tietyissä asioissa itsenäistä toimivaltaa sekä lisäksi taloudellista päätösvaltaa seurakunnan talousarvion puitteissa. Kirkkoherra toimii neuvoston puheenjohtajana, mutta neuvosto voi halutessaan jakaa esimerkiksi asioiden valmisteluvastuuta laajemmille hartioille.

Neuvoston jäsenyys on töisevä paikka, jos homman ottaa vakavasti. Valtuustossa pääsee huomattavasti vähemmällä jo yksin siitä syystä, että se kokoontuu harvemmin. Voihan neuvostossakin lorvia tai jättää tulematta kokouksiin, mutta se ei ole kivaa kenenkään kannalta.

Vanhan sanonnan mukaan ”sellainen on sää kuin on kansakin”. Soveltaen voisi sanoa, että ”sellainen on seurakunta kuin on neuvostokin”, vaikkei kirkkoherran roolia tietenkään voi tässä suhteessa vähätellä. Jännää nähdä, mihin suuntaan seurakuntayhteisöt muuttuvat, kun remmiin ovat astumassa nuoremman papiston edustajat.