Kirjailijan puhetta uskosta ja epäilystä

Tartuin Anna Kontulan kirjaan ”Mistä ei voi puhua – kirja uskosta ja uskonnosta” (2012) parin vuoden takaisen verkkohaastattelun perusteella. Jotenkin teos oli mennyt minulta aikanaan ohitse, mutta Kontulan kiinnostus mystiikkaa ja ortodoksista teologiaa kohtaan sai mielenkiinnon hereille.

Kontulan kirja olisi ansainnut tulla valituksi vuoden kristilliseksi kirjaksi, mutta se ei ollut edes ehdolla ilmeisesti sen vuoksi, että teos ilmestyi vasta loppuvuodesta 2012. Joka tapauksessa kirja on selkokielisintä tekstiä uskosta ja mystiikasta, mitä aikoihin olen saanut käsiini.

Kirjailija pohtii uskonnon merkitystä kahden naisen keskustelujen kautta. Vanhempi heistä on lähettänyt sisarentyttärelleen lahjaksi ikonin, jonka tämä haluaa palauttaa, koska ei koe olevansa uskonnollinen. Siitä sukeutuu pitkä keskustelu, lähes yksinpuhelu, jossa ikonin lahjoittaja avaa löytöretkeään uskon ja mystiikan maailmaan.

Tässä kirjassa puhe uskosta, uskonnosta, Jumalasta ja hengellisestä etsinnästä ei kuitenkaan sorru teologiseen jargoniin, vaikka teksti on saanut runsaasti virikkeitä ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien ajattelusta ja ylipäätään teologisesta kirjallisuudesta.

Kontulan kirja on kohti käyvää uskonkysymysten pohdiskelua, joka kuitenkin nojautuu hyvin pitkälle idän kirkon ajattelumaailmaan. Tällaista nykyihmisen haasteiden näkökulmasta avattua keskustelua kaivattaisiin ehdottomasti lisää. Jostain syystä epäilevälle uskolle ei ole jäänyt juuri lainkaan sijaa kirkkomme julkisessa puheessa, vaikka epäilys jos mikä on leimallista nykyihmisen uskonnolliselle etsinnälle.

”Nöyryys hyväksyy oman puutteellisuutensa ja on siksi lempeä myös muiden heikkouksille. Se kohtaa kanssaihmisen ilman itsekorostusta, toisen tilaa ja arvokkuutta suojellen (…) nöyryys on hengellisen etsinnän tärkein työväline”, kirjan päähenkilö raottaa omaa löytöretkeään.

Kirjailijalla on ollut joukko asiantuntevia sparraajia, joita hän kiittää esipuheessa. Listalle mahtuu myös kolme ortodoksipappia, isät Matti Sidoroff, Markku Toivanen ja Sergius Colliander, jonka teologiseen vaistoon ja lukeneisuuteen Kontula sanoo voineensa aina turvautua.

Valikoivaa lähimmäisenrakkautta

Turvapaikanhakijoiden ryntäys Suomeen on synnyttänyt paikoin kipakkaakin keskustelua sosiaalisessa mediassa. Moni vaikuttaa olevan aidosti hämmentynyt tämän uuden ilmiön edessä. On kyselty, miksi tulokkaissa on niin vähän naisia ja lapsia, ja miten heillä voi olla varaa ajaa taksilla tai valittaa vastaanottokeskusten ruokatarjoilusta?

Media metsästää tietysti raflaavia uutisaiheita, joita takuulla riittää pitkälle syksyyn. Tätä kirjoittaessani maahanmuuton vastustajat ovat kokoontumassa Tornioon vaatimaan rajojen sulkemista ja hallituksen eroa! Mielenkiintoista, sillä tapahtuman taustajoukkoihin kuuluu hallituspuolue perussuomalaisten aktiiveja.

Kipuilua asiaan suhtautumisessa on ilmennyt myös omaan kirkkomme jäsenten piirissä. Monille tuntuu olevan vaikea pala niellä, että tulijoiden valtaosa on islaminuskoisia irakilaisia eikä esimerkiksi Syyrian kristittyjä. Jotkut kristilliset piirit ovatkin vaatineet avoimesti kristittyjen suosimista turvapaikkapäätöksissä sillä verukkeella, että heillä olisi paremmat edellytykset sopeutua oloihimme.

Arkkipiispa Leo otti turvapaikanhakijoiden kohteluun selkeän kannan syyskuun alussa. Hän velvoitti seurakunnat ja sitä myötä myös yksittäiset kirkkomme jäsenet auttamaan tulijoita uskontoon tai etniseen alkuperään katsomatta. Perusteena arkkipiispalla oli Kristuksen opetus, joka ei jätä vähintäkään sijaa autettavien valikoimiselle (Luuk. 10:25–37).

Miksi meidän on niin vaikea toteuttaa tuota laupiaan samarialaisen mallia tai edes omaksua hänen asennettaan? Some-kirjoittelusta päätellen joillekin tuntuu olevan tärkeämpää etsiä syitä olla auttamatta kuin kannustaa kanssaihmisiä antamaan edes tukensa niille, jotka yrittävät auttaa.

On päivänselvää, että noin suurten ihmismäärien tulo lyhyen ajan sisällä vieraisiin oloihin tuottaa erinäisiä hankaluuksia. Tuhansien turvapaikanhakijoiden rekisteröinti, majoitus, ateria- ja muiden palvelujen järjestäminen hakemusten käsittelyaikana sekä turvapaikan saavien kotouttaminen ovat paitsi suuri ponnistus, lopulta myös iso mahdollisuus. Asenne ratkaisee; katsojasta riippuen astia on joko puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä.

Some-kirjoittelusta päätellen Suomessa on runsaasti hukattua asiantuntemusta turvapaikka- ja pakolaiskysymyksissä. Ulkoparlamentaarisia neuvoja ja kommentteja satelee kuin vettä menneenä kesänä. Itse olen ilakoinut mielessäni, että nythän siellä ovat juuri oikeat miehet ja naiset päättämässä ;-)

Pulaa sitoutuneista opiskelijoista

Kirkolliskokousedustajat olivat viikonloppuna koolla Joensuussa ja samassa yhteydessä heille kerrottiin myös kuulumisia Ortodoksiselta seminaarilta. Päällimmäisenä viestinä oli huoli ortodoksisen teologian opiskelijoiden määrästä ja niin muodoin myös kirkon tulevien työntekijöiden riittävyydestä lähivuosina.

Huolestuttava uutinen oli, että viime vuosina ortodoksista teologiaa yliopistolle opiskelemaan valituista noin 60 prosenttia ei käytännössä aloita teologian opintoja lainkaan. Tänä vuonna opiskelemaan valittuja on yhteensä 14.

Todettakoon tässä vielä, että Itä-Suomen yliopisto vastaa opiskelijahausta ja -valinnoista sekä järjestää yliopisto-opetuksen, kun taas kirkon ylläpitämä Ortodoksinen seminaari järjestää tutkintoon kuuluvat soveltavat harjoitukset seminaarin kirkossa sekä seurakuntaharjoittelun. Sen lisäksi seminaari tarjoaa edullisen asumisen, yhteisöllisen jumalanpalveluselämän ja erinomaiset ruuat opiskelijoille.

Joensuussa on puutetta opiskeluun ja kirkon työhön sitoutuneista opiskelijoista. Tämä johtuu seminaarin mukaan siitä, että huomattava osa tutkintoon valituista tulee kirkon ulkopuolelta, eikä heillä aina ole edes riittäviä perustietoja ortodoksisuudesta. Yliopisto ei tietenkään voi edellyttää valituilta kirkkoon kuulumista saati sen toimintaan osallistumista. Entisessä pappisseminaarissa tilanne oli tietysti toinen.

Opiskelijapulaan vaikuttavat välillisesti monet muutkin syyt. Ensinnäkin ortodoksisen uskonnon oppiaineen (UO) asemaa lukioissa on heikennetty eri tavoin. Opetusta on siirretty verkkoon ja koulun antamaa lähiopetusta karsittu tuntuvasti. Kymmenissä suomalaislukioissa UO-aineen lähiopetusta ei tarjota lainkaan eli oppilaalla ei ole oman uskonnon oppitunteja tai edes kiertävää opettajaa koulussaan.

Vuonna 2006 käyttöön otetulla ylioppilaskokeen ainereaalilla on myös ollut huomattava vaikutus. Se on lisännyt lukiolaisten taktikointia ja keskittymistä yo-kokeessa aiempaa harvempiin aineisiin. Ortodoksisen uskonnon kirjoittajien määrä onkin vähentynyt jyrkästi viime vuosien aikana. Kuin pisteeksi iin päälle pakollisten UO-kurssien määrä putoaa ensi vuonna (2016) lukionsa aloittavien osalta kolmesta kahteen.

Mitäpä kirkko sitten voisi tehdä tilanteessa, joka suurelta osin on seurausta ulkopuolisen maailman muutoksista?

Ortodoksisen seminaarin johtajaksi keväällä valittu isä Mikko Sidoroff vetosi kuulijoihin, että seurakunnissa etsittäisiin teologian opiskelusta kiinnostuneita ja kannustettaisiin etenkin seurakuntaelämään osallistuvia nuoria hakeutumaan koulutukseen. Kirkkoon sitoutuneet hakijat sitoutuvat todennäköisimmin myös opiskeluun ja tulevaan työhön.

Kirkkojärjestyksen 138 §:n mukaan ”[ortodoksisen] seminaarin opiskelijaksi hakevan tulee liittää hakemukseensa hiippakunnan piispan lausunto.” Pykälä on tainnut jäädä kuolleeksi kirjaimeksi, mutta sen voisi katsoa jollain tavoin velvoittavan myös hiippakuntapiispoja. Kirkon rekrytointia olisi todellakin varaa tehostaa kaikilla tasoilla tuntuvasti.

Ongelmallinen kirkon jäsenyys

Opettaja riensi pitämään syksyn ensimmäistä uskontotuntia yläkoulun ortodoksioppilaalle. Ovella luokanvalvoja kertoi, että oppilas on eronnut kirkosta. Opettaja siinä äimän käkenä, että mitä? Niin. Oppilas ei enää osallistu ortodoksiseen uskonnonopetukseen, joka samalla kertaa loppui kyseisestä koulusta heti alkuunsa. Näin haavoittuvaista on pienten ryhmien uskonnonopetus.

Mikä se sellainen kirkon jäsenyys on, jonka päättyminen on pelkkä ilmoitusasia? Ei sellaista jäsenyyttä oikeasti olekaan. Kirkkolain (10.11.2006/985) mukaan ortodoksisen kirkon jäseniä ovat ne, jotka on otettu kasteen ja mirhalla voitelun sakramenttien kautta kirkon yhteyteen. Tämä on niin sanottu kanoninen määritelmä jäsenyydestä.

Kirkon kanoneissa eli ”järjestyssäännöissä” ei mainita mitään siitä, että kirkon jäsen voisi ilmoittaa eroavansa kirkosta. Sitä vastoin siellä on kyllä määräyksiä siitä, missä tapauksessa hänet voidaan erottaa ehtoollisyhteydestä. Ensimmäisten vuosisatojen kristityille yhteys Kristukseen ehtoollisen sakramentin kautta oli todellista kirkon jäsenyyttä.

Kirkkolaissa on kyllä viittaus uskonnonvapauslakiin (6.6.2003/453), joka tarjoaa mahdollisuuden uskonnollisesta yhdyskunnasta eroamiseen. Herää kysymys, ovatko kirkko ja laissa tarkoitettu uskonnollinen yhdyskunta lainkaan sama asia, jos jäsenyyden kriteerit poikkeavat näin paljon toisistaan?

Käsitys kirkon jäsenyydestä hämärtyy meillä myös sen vuoksi, että uskonnollinen yhdyskunta nimeltään Suomen ortodoksinen kirkko ylläpitää väestökirjanpitoa ja seurakunnat keräävät kirkollisveroa. Molemmat tehtävät on kopioitu suoraan evankelisluterilaiselta kirkolta, eikä niitä tunneta muualla ortodoksisessa maailmassa. Ylivoimaisen suurella enemmistöllä kirkon ”jäsenistä” jäsenyys todentuukin lähes yksinomaan noiden kahden tehtävän kautta.

Voisiko uskonnollinen yhdyskunta edellyttää jäseniltään muutakin kuin kirkollisveron maksamista – vaikkapa jumalanpalveluksiin osallistumista edes muutaman kerran vuodessa tai ortodoksiseen avioliittoon vihkimistä, kun sen aika tulee? Ortodokseja vihitään nykyisin avioliittoon reilusti useammin maistraatissa kuin omassa tai edes luterilaisessa kirkossa. Tämä on alkanut näkyä myös lapsikasteiden määrän vähenemisenä.

Koulujen uskonnonopetus onkin monelle ortodoksilapselle ja -nuorelle käytännössä ainut yhteys omaan kirkkoon. Perusopetuslain (21.8.1998/628) mukaan ortodoksioppilas voi kuitenkin huoltajan ilmoituksesta osallistua vaihtoehtoisesti ev.lut. opetukseen. Tämä lakiin jäänyt porsaanreikä mahdollistaa koulun taholta hienokseltaan tapahtuvaa ohjailua ev.lut. opetukseen siinä tapauksessa, että ortodoksiopetuksen järjestäminen yhdelle tai kahdelle oppilaalle koetaan hankalaksi tai kalliiksi.

Ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on vähentynyt kymmenkunta prosenttiyksikköä vuodesta 2005. Luterilaisia on enää noin 73 % suomalaisista. Myös ortodoksien jäsenmäärä on kääntynyt laskuun. Kirkosta erotaan entistä herkemmin ja usein myös heiveröisemmin perustein. Nykyihminen vaatii rahoilleen vastinetta, ja jos sitä ei ala kuulua, niin ovi käy.

Kauppaketjut keräävät asiakaskorteilla tietoa kuluttajien ostotottumuksista, mutta meillä ei ole harmainta aavistusta, mitä kirkosta eroamista hautovien päässä liikkuu. Entisaikaan eroajan piti käydä kirkkoherran pakeilla, mutta nyt riittää pelkkä hiiren klikkaus yön hämärinä hetkinä.

Olisikohan kirkonkin aika ryhtyä keräämään ”asiakaspalautetta” ja rakentamaan toimivaa yhteyttä jäsenistöönsä?

Toivottavasti kukaan ei vedä tässä vaiheessa perinteistä vapaus-korttia esiin: ihminen on vapaa päättämään ja niin edelleen. Niin onkin, jos päätös pohjautuu oikeaan tietoon ja ymmärrykseen sekä aitoon kokemukseen. Vapaus-kortin käytössä on se vaara, että tehdään välttämättömyydestä hyve; toisin sanoen verhotaan laiskuus vapauden viittaan.

PS. Kaikesta huolimatta, hyvää Jumalansynnyttäjän juhlaa!

Kreikka ja Venäjä

Liekö sattumaa, että tämän päivän Euroopan kaksi suurta huolenaihetta, Kreikka ja Venäjä, ovat molemmat ortodoksisia maita? Edellisessä tökkii talous ja jälkimmäisessä talouden lisäksi myös yhteiskunnallinen toimintavapaus. Kreikassa ortodoksisuus ei ole estänyt taloudellista suhmurointia ja Venäjällä uskontoa suorastaan käytetään hyväksi kansalaisyhteiskunnan kuristamisessa.

Uskonnolla ja vallankäytöllä on kautta historian ollut vahvat kytkökset. Kun  kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto, se ei suinkaan tapahtunut ilman valtapoliittisia tausta-ajatuksia. Tarvittiin yhdistävä aate laajan valtakunnan koossapitämiseen. Vähän samaa ajatusta on ilmassa kansalliskiihkolla höystettynä myös tämän päivän Venäjällä.

Ei tietenkään pidä luulla, että ”oikeauskoisuus” sinänsä johtaisi oikeisiin ja oikeudenmukaisiin poliittisiin ratkaisuihin. Mutta jotakin vaikutusta sillä uskoisi yhteiskuntaan olevan. Ei kai Kreikan ja Venäjän nykytila liene ainut mahdollinen, mikä tältä pohjalta on ajateltavissa.

Kreikan pääministeri Alexis Tsipras otti jo virkaanastujaisissaan etäisyyttä ortodoksikirkkoon epäämällä arkkipiispalta läsnäolon. Temppu oli tahditon, mutta ennen muuta se oli näpäytys kirkon suuntaan. Kreikassa kirkolla on suuria omaisuuksia, ja valtio on ainakin viime vuosiin saakka mm. maksanut pappien palkat. Kirkko on siis tavalla tai toisella ollut osallisena maan nykyisen ahdingon syntymisessä.

Kreikan kriisin ratkaisuyrityksissä Euroopan kulttuuriset raja-aidat ovat nousseet näkyviin. Liekö sattumaa vai muista syistä johtuvaa, että katolilaisten asuttama Ranska olisi tarjonnut viikonlopun maratonistunnossa Kreikalle lievempiä lääkkeitä kuin mitä puoliprotestanttinen Saksa ja muu Eurooppa olivat valmiita hyväksymään?

Sekä Kreikan että Venäjän osalta on puhuttu isoilla kirjaimilla luottamuksen puutteesta. Muu Eurooppa on kokenut, että maat ovat pettäneet keskinäisen luottamuksen, jota on suurella vaivalla koetettu rakentaa. Kreikka vääristeli taloustilastoja päästäkseen rahaliiton jäseneksi, ja Venäjä kiemurtelee kuin mato koukussa Itä-Ukrainan sodan yhtenä osapuolena. Totuus ei pala tulessakaan, mutta kyllä se vain näyttää palavan moneen kertaan.

Ei varmaankaan pidä vetää liian hätiköityjä johtopäätöksiä uskonnon ja politiikan suhteista. Joka tapauksessa meillä on nyt oma pieni koekenttämme uudessa hallituksessa, jonka kaksi voimamiestä on tunnustavia kristittyjä. Hallitusohjelmasta sitä ei tosin huomaa, mutta ehkäpä asia nousee esille esimerkiksi koulujen uskonnonopetuksen tulevaisuutta linjattaessa.

Kreikkalaiset ovat jo alkaneet kysellä Sipilän miljoonien perään (IS 17.7.) tavalla, jossa on selvästi erottuvia eettisiä ja moraalisia painotuksia. Olisiko poliittinen keskustelu pikku hiljaa saamassa muutakin käyttövoimaa kuin mitä kylmät talousluvut tuottavat?

Schmemann

Ortodoksinen Veljestö on tehnyt suuren palveluksen kirkolle julkaisemalla isä Alexander Schmemannin (k. 1983) kasteteologiaa käsittelevän teoksen ”Of Water and The Spirit” suomeksi. Tämän kuten aiemmatkin Veljestön julkaisemat käännökset on tehnyt isä Matti Sidoroff.(1) ”Vedestä ja Hengestä” (2015) kuuluu myös Valamon kirjakerhon kesälukemistoon.

Venäläiseen emigranttiperheeseen Virossa 1921 syntynyt Schmemann lienee luetuin nykyajan ortodoksiteologi. ”Suuri paasto” ja ”Maailman elämän edestä” ovat tarjonneet erityisesti kirkkoon liittyjille helposti omaksuttavaa ja perusteellista opastusta kirkon elämään. Isä Alexanderin persoonaa valaisevat päiväkirjat julkaistiin Ari Koposen suomennoksena 2012.

Schmemann teki elämäntyönsä Yhdysvalloissa toimien Pyhän Vladimirin seminaarin pappina ja opettajana 1950-luvulta alkaen. Keskeiset teoksensa hän julkaisi jo 1960-luvulla ja 70-luvun alkupuolella. Tuorein teos ehti odottaa suomentamista peräti neljä vuosikymmentä.

Terävän teologisen ajattelun lisäksi isä Alexanderin teoksissa kiehtoo ennen muuta se, että hän tuntuu kirjoittavan suoraan tästä ajasta. Vaikka analyysi kirkon elämän maallistumisilmiöistä pohjautuu lähinnä 1950- ja 60-lukujen amerikkalaiseen todellisuuteen, se vaikuttaa yhä tuoreelta ja ajankohtaiselta. Ongelmat ovat pitkälle samoja kuin tuolloin, runsas puoli vuosisataa sitten.

Schmemann oli ja on edelleen suuri liturgian teologi.  Tuoreessa teoksessakin keskeisenä kysymyksenä on liturgisen ja hengellisen yhteyden palauttaminen kasteen ja eukaristian (ehtoollisen) sakramenttien välille. Tämä yhteys on katkennut jo kauan sitten erillisen kastetoimituksen yleistyttyä. Kasteliturgioita on meillä toimitettu lähinnä silloin, kun vanhemmat tai vastavuoroisesti asialle vihkiytynyt pappi on osannut sellaista esittää.

Mutta pääsiäisen vieton yhteydestä kasteeseen meitä muistuttaa enää pääsiäisyön ristisaatto, joka oli alkujaan kastettujen kulkue erillisestä kastehuoneesta, babtisteriosta, sisälle kirkkoon liturgiaan. Viime vuosina yleistyneet katekumeenien kirkkoon liittämiset pääsiäislauantaina ovat tosin ainakin ajoituksensa puolesta yritys palauttaa tuota yhteyttä.

Isä Alexanderin hengelliseen perintöön kuuluu ajatus ”liturgiasta liturgian jälkeen”. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulisi viedä Jumalan valtakunnan todellisuutta liturgiasta myös kirkon ulkopuolelle, osaksi arjen elämää. Tässä kohtaa ortodoksisella kirkolla olisi kenties eniten käytännöllistä opittavaa muilta kristillisiltä kirkoilta ja yhteisöiltä.

Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan, mitähän isä Alexander mahtaisi ajatella viime vuosina Suomessa virinneestä ”luostariyhteisöjen”, kulttuurikeskusten, museoiden ja yksityisten mietiskelypaikkojen rakennusbuumista. Missä määrin se täyttää tuota edellä esitettyä ajatusta? Vai onko kyse päinvastaisesta, liikkeestä sisäänpäin, kuin mitä hän tuolla ajatuksellaan tarkoitti.

(1) Aiempien teosten suomentajina myös Maria Iltola ja Sirkka Maria Markkanen.

Odotamme mielenkiinnolla...

Konstantinopolin pyhän synodin päätös metropoliitta Ambrosiuksen toimista Uspenskin liturgiassa 1.3.2015 tipahti keskelle kesäistä uutistyhjiötä. Asia julkistettiin maanantaina kirkon sivuilla, mutta kukaan ei näköjään halua kommentoida sitä. Helsingin Sanomien verkkosivujen (17.6.) mukaan piispa Askola vaikenee, eikä arkkipiispa Leoa ja metropoliitta Ambrosiusta ole tavoitettu, koska he ovat lomalla. (Ks. Jälkikirjoitus)

Kirkon sivuilla julkaistu uutinen herätti joitakin kysymyksiä, joten pyysin, saisiko synodin päätöstä tai sen käännöstä luettavaksi. Kirkon tiedotuksesta vastattiin, että ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin päätöskirje ei ole julkinen asiakirja. Siispä on tyydyttävä siihen, mitä on tarjolla.

Pyhän synodin päätös, siltä osin kuin se on julkistettu, on yllättävänkin tiukkasanaista luettavaa. Metropoliitta Ambrosiuksen toimille tai hänen myöhemmille perusteluilleen ekumeenisesta eleestä ei löydy minkäänlaista ymmärrystä. ”Skandaalin aiheuttajien” (!) erottamistakin on synodissa harkittu, mutta lienevätkö sitten ekumeeniset syyt lopulta painaneet vaa´ankielen vakavan varoituksen puolelle.

Päätöksen julkituodussa osassa kiinnittää huomiota kaksi selkeää tiukennusta Suomessa melko yleisesti käytössä olevaan alttari- ja muistelukäytäntöön. Tosin ne on uutisessa ilmaistu hiukan tulkinnanvaraisesti, mutta yritetään kumminkin.

Jatkossa muilla kuin liturgisten tehtävien toimittajilla ei ole alttariin asiaa. Alttariin meno edellyttää siis liturgista tehtävää. Naisilta se on kokonaan kielletty, poikkeuksena nunnat, jotka voivat viedä sinne tavaraa tai koristella tai puhdistaa alttaria. Viimemainittu antaisi ymmärtää, että rajoitukset koskevat myös liturgian ulkopuolista aikaa. Herää kysymys, kukahan jatkossa siivoaa seurakuntakirkkojen alttarit?

Myös muistelukäytäntöön näyttäisi tulevan muutoksia. Jatkossa liturgiassa ja proskomidissa muistellaan nimellä vain ortodoksikristittyjä. Muihin uskontokuntiin kuuluvia voidaan muistella, jos he ovat ”sairasvuoteella tai muuten kriittisissä tilanteissa”. Toisuskoisten vainajien liturgiselle muistelulle tulisi kuitenkin loppu.

Metropoliitta Ambrosius on saanut pyhältä synodilta vakavan varoituksen; jos vastaavat tapaukset toistuvat, häntä kohtaan käynnistetään ”tarkat kanoniset prosessit” ja häneen kohdistetaan ”pyhien kanonien määräämät rangaistukset”. Kieliikö tämä siitä, että joitakin asioita olisi toistaiseksi katsottu läpi sormien?

Uutisen mukaan piispainkokous käsittelee pyhän synodin päätöksen mahdollisia jatkotoimia seuraavassa kokouksessaan. Odotamme mielenkiinnolla, mitä piispainkokous lopulta lausuu ja millaisella kokoonpanolla se ylipäätään asiaa käsittelee.

- - -
Jälkikirjoitus 18.6.

Pitkään ei tarvinnut metropoliitta Ambrosiuksen kommentteja odotella. Aamun Hesarissa (18.6.) hän kiistää, että pyhän synodin päätöksessä olisi kyse varoituksesta. Piispa Askolan alttariin kutsumista hän pitää ”Suomen oloissa aivan normaalina kirkon edustajien kanssakäymisenä” ja nostaa naispappeusasian jälleen kerran agendalle.

Ambrosius sanoo Konstantinopolin patriarkan elävän ”kirkollisessa kehityksessä eri aallossa kuin me täällä Suomessa” ja arvostelee Itä-Euroopan ortodoksikirkkojen näkemyksiä ekumeniasta. Piispan mielessä lienee ollut Bartolomeuksen taannoinen lausunto, jossa hän kehui Suomea ekumenian mallimaaksi.

Jos jotain yhteenvedonomaista sanoisi niin sen, että omalla suhtautumistavallaan Ambrosius tulee nostaneeksi itsensä ortodoksisen maailman silmätikuksi. Nähtäväksi jää, kuinka pitkään sellaisen tikun nokassa on mahdollista pyristellä.