Hyvästi itsehallinto!

Vuoden 2014 kirkolliskokous käsitteli kirkon hallinnon kehittämistä ja määritteli periaatteet hiippakuntakeskeiselle hallintomallille. Sen mukaan seurakuntien itsehallinto säilyy laajana, ja seurakunta hallitsee ja hoitaa omaisuuttaan sekä veroina kerättyjä varojaan. Budjettivallan piti edelleen säilyä seurakunnissa.

Menneellä viikolla kirkollishallitus julkisti ensimmäisen esityksensä uudesta hallintomallista. Siinä on kuvattu mm. hiippakunnanvaltuustojen ja seurakunnanneuvostojen kokoonpanoa, valintatapaa ja tehtäviä sekä uudistuksen vaikutuksia kirkon organisaatioon.

Ensi kommenttina esityksestä voisi todeta ykskantaan: hyvästi seurakuntien itsehallinto! Näin ainakin siinä tapauksessa, että itsehallinnolla tarkoitetaan oikeutta päättää omista asioista, ja ”laaja itsehallinto” kattaa myös talousasiat.

Kirkollishallituksen esityksessä seurakuntien päätösvalta omasta budjetista siirtyisi hiippakuntatasolle. Seurakunnanneuvostojen tehtäväksi jäisi esittää talousarvio ja toimintasuunnitelma piispan johtamalle hiippakunnanvaltuustolle, joka voi tehdä siihen vielä muutoksia. Seurakuntien valtuustot aiotaan lakkauttaa kokonaan.

Esityksessä kirkollisveron keruu on siirretty seurakunnilta kirkon tehtäväksi. Kaikille kirkon jäsenille tulisi sama veroprosentti. Kun verotuloista on ensin vähennetty kirkon yhteiset kulut, loput jaetaan seurakuntiin jäsenmäärän ja tulonmuodostuksen perusteella. Toisin sanoen ne palautetaan sinne, mistä ne on kerättykin. Kuinkahan tämä sitten auttaa vaikeuksissa olevia seurakuntia?

Melkein häveliäästi esityksessä todetaan, että ”seurakunnille jää edelleen päätäntävaltaa jäsenistönsä varojen käyttöön”. Sopii kysyä millä tavalla, jos budjettivalta keskitetään hiippakuntiin? Entä miten seurakunta voi enää ”hallita ja hoitaa omaisuuttaan” juuri tästä samasta syystä?

Hiippakunnanvaltuustojen maallikkojäsenet on tarkoitus valita vaaleilla, mutta esityksessä ei kerrota, millä tavalla pienten seurakuntien edustus turvataan. Itse asiassa seurakuntien määrä, rajat ja jakautuminen eri hiippakuntiin aiotaan ratkaista vasta sen jälkeen, kun uuden hallintomallin eri tasojen vastuut ja velvollisuudet on sovittu.

Esitys vaikuttaa vielä melko raakileelta, ja kirkollishallitus onkin pyytänyt hallintovaliokuntaa täsmentämään hallintomallille asetettuja tehtäviä ja tavoitteita. Tämän esityksen valossa näyttäisi toteutuvan vain megalomaaninen vallan keskitys hiippakuntiin.

Vanhoja aikoja ikävä

Suomen ortodoksisen kirkon vanhastaan myönteinen julkisuuskuva rapautuu hyvää vauhtia. Mediassa alkaa olla jo lähes kuukausittain kielteisiä uutisia kirkostamme. Vai koska viimeksi olette lukeneet jotain myönteistä?

Viimeisin soppa on keitetty kasaan Iisalmessa, jossa kirkon johto syyttää seurakuntaa huonosta taloudenhoidosta ja uhkailee jo rikosilmoituksella. Tänään (SS 16.4.) seurakunnan kirkkoherra toi esille toisenlaisen näkemyksen asioista, ja yleisön hämmästys sen kun kasvaa.

Kirkon taloushallinnossa on jotain pahasti pielessä, jos seurakunnissa pääsee syntymään Iisalmen ja Lahden kaltaisia kupruja. Molemmissa tapauksissa toimijoilla lienee ollut hyvä tarkoitus, mutta harkintakyky on pettänyt. Iisalmen osalta tosin täytyy muistaa, että matkailu- ja majoitustoimintaan liittyvän riskibisneksen juuret ulottuvat aina 1980-luvun lopulle saakka.

Tiukkoja ilmeitä Iisalmen seurakunnanvaltuuston kokouksessa,
josta kirjoitti Isalmen Sanomat 14.4.2015. Kuva lehdestä.

Kummassakin tapauksessa herättää ihmetystä se, kuinka seurakunta voidaan sitoa satojen tuhansien eurojen talousvastuuseen asioissa, jotka eivät liity millään tavalla seurakunnan ydintoimintaan. Eivätkö kenelläkään ole kellot soineet ajoissa?

Vielä kymmenkunta vuotta sitten, kun Suomen taloudessakin meni lujaa, ortodoksinen kirkko paistatteli pääosin myönteisessä julkisuudessa. Media oli sulaa vahaa isä Mitron vauhdissa, jota ei yhtään hidastanut toimittajien pikku piikittely rivien välissä. Myötätuuli loppui kuin seinään vuoden 2009 eurovaalien ehdokasjupakassa, jonka myötä kirkosta tuli hankala kumppani liberaaliin meininkiin tottuneille toimittajille.

Oltiinpa tuonaikaisesta julkisuudesta mitä mieltä hyvänsä, viime vuosina kirkon julkisuuskuva on luisunut hallitsemattomalla tavalla kielteiseen suuntaan. Ortodoksisesta kirkosta kuuluu lähinnä ikäviä uutisia, ja jollakin tavoin kirkko on kadottanut armeliaat äidinkasvonsa suomalaisten silmissä. Onko sellaiselle ajattelulle oikeasti perusteita, on jo toinen juttu.

Kymmenessä vuodessa mediakenttäkin on muuttunut. Suuri osa julkisuuskuvasta syntyy sosiaalisen median piirissä, ja siellä ei tunnetusti sanoja säästellä. Ammattimedia poimii jutunaiheensa joskus suoraan somesta, joten soppa on valmis. Tämä nähtiin viimeksi Anssi Joutsenlahden ehtoollisjupinasta (IL 12.4.), johon virallinen kirkko ei ole vastannut millään tavalla.

Kirkon johdon viimeaikaiset ulostulot erinäisissä kiistakysymyksissä ovat ruokkineet kuvaa riitojen repimästä kirkosta. Joku koiranleuka saattaisi sanoa, että sellainenhan kirkko oikeasti onkin, eikä se sitä paitsi ole mitään uutta; vilkaiskaapa vaikka apostoli Paavalin joitakin kirjeitä!

Vaikka julkisuutta ei voi hallita, siihen voi kuitenkin vaikuttaa. Tiedonvälitykseen pitäisi myös satsata, jotta sillä olisi jotain vaikutusta mielipideilmastoon ja valtamedian kirjoitteluun. Nyt kirkosta kirjoittelu on lähes yksinomaan vapaaehtoisten varassa. Ortodoksipapit paria kolmea poikkeusta lukuun ottamatta loistavat poissaolollaan.

Eikö muilla ole mitään sanottavaa?

Hanki itsellesi mielenrauha...

"Hanki itsellesi mielenrauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat." Nämä pyhän Serafim Sarovilaisen sanat nousivat mieleeni, kun tänä kauniina kirkkaan lauantain aamuna ajelin kaupungista takaisin kotiini maalle, hiljaisuuteen. Ei täälläkään aina niin hiljaista ole, sillä kevään myötä monissa pihoissa polkaistaan pärisevät sahat ja vempaimet käyntiin.

Aamu alkoi vaikuttavalla näyllä, kun satojen hanhien muodostama äänekäs aura suuntasi kohti pohjoista. Siinä käytiin ilmeisen tärkeää keskustelua matkan suunnasta ja sopivista levähdyspaikoista. Siitäpä tulikin mieleeni, että kristikansa on myös matkalla, vaikka määränpää tahtoo joskus peittyä äänekkään sanailun alle.

Sosiaalisessa mediassa on viime viikot käyty ärhäkkääkin ”keskustelua” kirkon tilasta ja
tulevaisuudesta. Toki olen itsekin kantanut korteni kekoon vai pitäisikö sanoa oksani risukasaan. Kovin kaunista kekoa siitä ei tosin näytä tulevan, sillä somesanailu on ollut enimmäkseen puhetta toisten ohitse. Näinhän se tahtoo olla ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä.

Nostetaanpa sen vuoksi esiin ilonaiheita, joita niitäkin sentään on. Kulunut kirkas viikko on ollut kirkoissamme vilkasta aikaa, kun sadat lapset ja nuoret eri puolilla maata ovat kokoontuneet lasten pääsiäisen viettoon ja koululaispalveluksiin. Omalle kohdalleni osui peräti kolme tällaista tapahtumaa, joten ylösnousemustroparia on tullut laulettua!

Koululaisliturgioita järjestetään keskimäärin kahdesti vuodessa, mutta valitettavan monelle ortodoksilapselle ne ovat ainut kosketus kirkon elämään. Tokihan asioita käydään lävitse uskontotunneilla, mutta se ei yksin riitä synnyttämään elävää suhdetta ortodoksisuuteen. Näyttää siltä, että myöskin Suomessa isovanhemmat ovat nousemassa tärkeään rooliin lasten perehdyttämisessä. Lasten pääsiäisen palveluksiin tulee lapsia usein isovanhempien seurassa, ja joissakin perheissä homma on suorastaan ”delegoitu” heille.

Siitä mielenrauhasta vielä, voiko sen saavuttaa? Oma oletukseni on, että ajoittain kyllä.

Ihmismieli on rakennettu sillä tavoin, että se kaipaa kunnossa pysyäkseen niin kuohuja kuin suvantojakin. Kirkko instituutiona on riittävän kompleksinen, joten kuohuja riittää kyllä jatkossakin. Suvantopaikat on sitten etsittävä muualta; luonnosta, ystävyyssuhteista, hiljaisesta mietiskelystä, kuka mistäkin – yhteistä rukousta ja jumalanpalvelusta unohtamatta.

Kirkkoon liittyjissä on suuri siunaus

Kirkon sivuilla kerrotaan, että pääsiäisen aikaan ortodoksiseen kirkkoon liittyy yli 70 uutta jäsentä. Monissa seurakunnissa on järjestetty tässä tarkoituksessa katekumeeniopetusta kirkkoon liittyjille. Suuri lauantai on kirkon perinteinen kastepäivä, joka tällä tavoin palautetaan entiseen arvoonsa.

Kirkkoon liittyminen on suuri tapahtuma henkilölle itselleen. Haastatteluista huokuu aitoa hengellistä iloa siitä, että vuosien ja kenties vuosikymmentenkin etsiminen ja matkanteko on saanut onnellisen päätöksen. Moni liittyjä kokee ”palanneensa kotiin”, vaikka aiempaa sidosta ortodoksisuuteen ei välttämättä olisikaan.

Jokaisella aikuisena kirkkoon liittyneellä ovat varmaan pysyvässä muistissa nuo kokemukset. Omalla kohdallani ratkaiseva liikkeellelähtö tapahtui suuren perjantain hautauspalvelukseen. Olin päättänyt, että tuona pääsiäisenä en enää katsoisi pääsiäisyön palvelusta televisiosta. Siispä ei muuta kuin matkaan!

Kirkkoon ajellessani heräsi monenlaisia epäilyksiä. Mitä siellä tapahtuu, miten toimitaan ja mitä minulta odotetaan, etten töppäilisi heti alkuunsa? Matkantekoa oli toki kestänyt vuosikausia, mutta aina se oli jäänyt jotenkin kesken. Ensi kosketuksen ortodoksisuuteen olin saanut hautauspalveluksessa kuten niin moni muukin. Pääsiäisen lähestyminen herätti kirkkoon liittymisen ajatuksen aina uudelleen.

Väkeä kirkossa ei ollut suuren perjantain iltana kovinkaan runsaasti, joten sain yllättäen kutsun ristinkantajaksi ristisaattoon. ”Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä…” kaikui huhtikuisessa illassa kirkonkellojen verkkaisten lyöntien saattelemana. Tunsin, että siitä hetkestä alkoi kauan kaipaamani matka kotiin.

Olen vuosien mittaan nähnyt useita kirkkoon liittämisiä, ja aina se herättää paitsi muistoja myös suurta iloa ja myötätuntoa. Voi vain aavistella, millaista jaakobinpainia itse kukin on joutunut kenties käymään lävitse. Katekumeeniopetus on toki tärkeää, mutta liittymispäätös on aina syvästi henkilökohtainen ratkaisu.

Uskon ja toivon, että niin papisto kuin kirkkokansakin osaavat ottaa kirkkoon liittyjät rakkaudella vastaan. Mahdammeko silti ymmärtää, millainen siunaus ja voimavara noin tuhat vuotuista kirkkoon liittyjää on pienelle paikalliskirkollemme? Muistakaamme kannustaa heitä mukaan kirkon elämään ja toimintaan.

Siunattua ylösnousemusjuhlaa!

Ortodoksinen sesonki käyntiin

Järvenpään kirkon kanttori Minna Jokinen tuli polkaisseeksi kivalla tavalla käyntiin ortodoksisen pääsiäissesongin eilisessä (22.3.) Arto Nybergin ohjelmassa. Virpominen ja muu informaatio paasto- ja pääsiäisperinteestä sekä kirkkovuoden kulusta oli hyvä veto suorassa lähetyksessä. Ohjelmalla oli liki 600 000 katsojaa, joten Minna käytti pelipaikan oivalla tavalla hyväksi.

Median pääsiäissesonki käynnistyy yleensä palmusunnuntaita edeltävällä viikolla, jolloin alkaa iänikuinen kiistely virpojista ja pääsiäisämmistä eli trulleista (ruots. troll). Kyse on tietysti kahdesta eri perinteestä, joiden sekoittuminen on ollut alituisena murheen aiheena ortodokseille. Itäisessä kristikunnassa monet pakanalliset perinteet kristillistettiin, joten virpominen liittyy juuri siitä syystä pääsiäisen sanomaan. Ortodoksit ovat tässä kohtaa olleet altavastaajina, mutta tällä kertaa taisimme saada Minnan ansiosta hienoisen etulyöntiaseman!

Median kiinnostus on havaintojeni mukaan ulottunut tänä keväänä myös ortodoksiseen paastoperinteeseen. Yle kertoi viikko sitten perusteellisesti suuren paaston ruuista ja paastosäännöistä, joskin himpun verran realismia olisin kaivannut sääntöjen esittelyyn tavallisen riviortodoksin ja Suomen olojen kannalta. Ylen juttu oli kuitenkin parasta antia pitkiin aikoihin tästä aiheesta.

Pääsiäinen mielletään mediassa pitkälti ortodoksien juhlaksi siinä missä joulun katsotaan kuuluvan luterilaisten tontille. Eihän sen näin tietenkään pitäisi olla, mutta ortodoksinen pääsiäinen yöpalveluksineen ja -syömisineen lienee riittävän eksoottista kerrottavaa, jota luterilaiselta puolelta ei hevillä löydy.

Surku ja sääli, etteivät toimittajat koskaan eksy suuren viikon palveluksiin. Huomaisivat, ettei se ortodoksinen pääsiäinenkään pelkkää iloa ja riemua ole. Olen joskus sanonutkin, että kirkkoon liittymistä hautovien kannattaisi aloittaa tutustumisretkensä nimenomaan suuren torstain ja suuren perjantain palveluksista, jotta syntyisi oikeanlainen kokonaiskuva asiasta.

Yhdysvalloissa joulusta käytetään usein nimitystä holiday season, holidays tai simppelisti season. Kas kun nimitys Christmas on aiheuttanut tietyissä piireissä pahennusta. Meillähän vastaavaa ongelmaa ei ole joulun eikä myöskään pääsiäisen suhteen, kiitos Mikael Agricolan keksimän uudissanan, jolle herkkähipiäisimmät voivat kehitellä mieleisiään merkityksiä.

Tällä viikolla tehdään kouluissa virpomavitsoja ja joillakin kouluilla niitä myös siunataan. Onneksi siitä ei ole kehkeytynyt suvivirren veroista kiistakapulaa mediassa – ainakaan vielä. Monikulttuurisuus on tätä päivää, mutta harva tulee ajatelleeksi, että ortodokseillakin olisi asian kanssa jotain tekemistä. Näin pitkällekö meidät on valtakulttuuriin sulautettu, vai olemmeko itse sulautuneet?

Joka tapauksessa hyvää palmusunnuntain ja pääsiäisen odotusta!

Etsivä kirkko – kuka vielä muistaa?

Selailin aamusella kirkon strategiaa 2010–2015 ihan vain pohtiakseni, kuinka suunnitelma on toteutunut. Sen johdannossa mainitaan muistorikas Etsivä kirkko -mietintö vuodelta 2007. Mietinnön johtavia ajatuksia oli niin sanottu pyhäkköseurakuntamalli eli papin ja pyhäkön ympärille rakentuva seurakunta ilman suuria byrokratioita. Kirkon strategiasta siitä ei löydy enää mainintaakaan.

Pyhäkköseurakunnan kohtaloksi taisivat muodostua lisukkeet, joilla se tarjoiltiin. Ajatuksena oli, että pappi ja kanttori voivat tilanteen niin vaatiessa olla myös kouluttamattomia ja toimia niin sanotun harrastuneisuuden pohjalta. Se oli ymmärrettävästi myrkkyä kirkon nousevalle ay-toiminnalle, mutta myös kirkon teologisen opetuksen tasosta huolestuneille. Lisäksi mallin nähtiin uhkaavan seurakuntien itsenäisyyttä.

Nyt joku jo kysyy, kannattaako tällaisen mallin perään sitten haikailla? Ehkäpä ei kannattaisi, jos kirkon tulevaisuudennäkymät olisivat yhtään valoisammat kuin nyt.

Etsivä kirkko -mietinnössä oli joitakin ”kukkasia” kuten se, että kirkon jäsenmäärän arvioitiin kasvavan 75 000:een vuoteen 2020 mennessä. Harvapa siihen tuolloin uskoi. Jäsenmäärä jumittui 60:n tuhannen vaiheille ja on nyt laskusuunnassa johtuen viime vuosien korkeista eroluvuista. Jokainen ymmärtää, mitä se ajan oloon merkitsee kirkon kyvylle ylläpitää nykyisiä rakenteita.

Suomen ortodoksisen kirkon strategia hyväksyttiin vuoden 2009 kirkolliskokouksessa. Talouden taantumalle ja sen vaikutuksille kirkon toimintaan ei strategiassa ole uhrattu montakaan riviä, koska uskoa nousuun riitti. Talouskasvun arveltiin yltävän vuoden 2008 tasolle vuonna 2015. Nyt tiedetään, että pieleen meni ja pahasti.

Mitäpä muuta mielenkiintoista strategiasta löytyy. No, ”Suomen ortodoksinen kirkko on aktiivinen ja sitoutunut osa maailmanlaajuista ortodoksista yhteisöä”. Sillä lailla, saattaisi joku tuumata. Muutoin strategia on toivottoman pitkä ja liiaksi maailmoja syleilevä. Selvästi näkee, että kyseessä on harjoituskappale. Saapa nähdä, tuleeko seuraavasta yhtään jämäkämpi.

Vuoden 2014 kirkolliskokous edellytti, että vuosien 2016–2020 strategiasta järjestettävä lausuntokierros pidetään suppeana. Piispojen ohella vain seurakuntien kirkkoherroilla katsottiin olevan riittävästi käytännön tietoa arvioida strategian painopisteitä. Erikoista on, jos seurakuntien luottamuselimet sivuutetaan kokonaan uuden strategian arvioinnista.

Entäpä se pyhäkköseurakuntamalli, josta lähdin liikkeelle. Ennustukseni on, että siihen jossain muodossa ja vaiheessa vielä palataan. Helsingin seurakunnassahan on jo otettu tämänsuuntaisia askeleita toiminta-aluejaon muodossa. Taloudellisen päätöksenteon jalkauttaminen odottaa siellä vielä ratkaisuaan.

Muualla väki on hajaantunut laajalle alueelle ja sitä on vähän. Pulaa on paitsi papeista ja kanttoreista myös aktiivisista maksavista jäsenistä. Viime kirkolliskokous peukutti hiippakuntakeskeistä hallintomallia, jota tavoitellaan vuonna 2020. Se tuskin ratkaisee kirkon perusongelmaa, passiivisuutta. Etsivä kirkko voisi lopultakin alkaa etsiä omia eksyneitä jäseniään.

Helsinkiläistä ekumeniaa

Metropoliitta Ambrosius käytti lauantain Helsingin Sanomissa (14.3.) ensimmäisen julkisen puheenvuoronsa Uspenskin tapahtumista. Kirjoituksessaan hän puolusti luterilaisen piispan, Irja Askolan kutsumista Uspenskin alttariin ”kauniina ekumeenisena ystävyyden eleenä”.

Ambrosius kertaa Uspenskin tapahtumia valikoivasti. Hän ei sanallakaan mainitse, että liturgian ektenioissa rukoiltiin myös ”piispa Irjan” ja ”piispamme Irjan” puolesta kuten arkkipiispan tiedotteessa todetaan. Tämä tapahtui Ambrosiuksen määräyksestä, minkä paikalla ollut henkilö on vahvistanut. Vielä lehtihaastatteluissa piispa pisti asian Hengen johdatuksen ja diakonien piikkiin. (Oikaisu: diakoni Heikki Kaski ilmoitti 17.3. bloginpitäjälle, että he ovat toimineet ilman piispan ohjeita tai määräyksiä.)

Ambrosius peräänkuuluttaa keskustelua kirkkomme avoimuudesta ja ekumeenisista suhteista. Piispa Askolan vieminen alttariin olikin varsin räväkkä keskustelunavaus, joka on herättänyt sekä kritiikkiä että kannustusta. Jos tuosta poleemisesta teosta tulee nyt pelkkä ekumeeninen ystävyydenosoitus, keskustelu uhkaa kuivua kasaan.

Metropoliitta Ambrosius lisää kuitenkin vettä myllyyn moittimalla kirkkoamme sisäänpäin kääntyneeksi vähemmistökirkoksi, jolla on vieläpä ylikorostunut omanarvontunto. Kritiikin kärki kohdistuu tietysti Kuopioon, jossa Ambrosiuksen ajatuksilla on vähemmän ystäviä kuin Helsingissä. ”Helsingissä on jo pitkä ekumenian historia”, Ambrosius muistuttaa. Ulottuuko se Leon Helsingin vuosiin saakka (1996–2001), sitä hän ei mainitse.

Ambrosiuksen olisi syytä tutustua myös ruohonjuuritason ekumeniaan, jossa tilanne ei vaikuta yhtä toivottomalta. Yhteyksiä pidetään, mutta lestissä pysytään kuin suutarit konsanaan toisin kuin ekumeenisissa yliskammareissa.

Osallistuin itse menneellä viikolla paastoliturgiaan, jossa oli mukana myös paikkakunnan luterilaisia. Heille oli itsestään selvää, että palveluksessa toimitaan ortodoksisen kirkon järjestyksen mukaisesti, eikä kukaan yrittänyt sooloilla. Keskustelu kirkkokahveilla oli sydämellistä ja ystävällistä puolin ja toisin.

Ambrosiuksen kirjoituksen ydin kuoriutuu vasta tekstin loppupuolella. Hän haastaa ortodokseja jakamaan alkukirkon katkeamatonta uskonperintöä ja sen aarteita muiden kristittyjen kanssa. Kauniisti sanottu, mutta edellyttääkö se ortodoksisen kirkon liturgisen järjestyksen rikkomista?

Kirjoituksen viimeistä kappaletta saattaa lukea myös pelonsekaisin tuntein. Näin piispa siteeraa: ”Oli aika, jolloin ortodoksien tehtävä oli varjella pyhää mysteeriä vainoojilta, mutta nyt on aika, jolloin tehtävänä on jakaa ja julistaa pyhä mysteeri.” Mitä hän tällä oikein tarkoittaa?

Piispan kirjoitus päättyy lähes apokalyptiseen näkyyn: Uspenskin tapahtumat eivät olleet matkan alku vaan merkittävä välipysäkki yhteisellä polulla. Piispa on kumppaninsa valinnut, mutta millaiseen ryteikköön polku mahtaa lopulta johtaa?